Onko kaikki lapset nykyään "kirjolla"?

Vierailija kirjoitti:

Kyllä meidänkin lapsi on "kirjolla" ja on ihan adhd-diagnoosikin, mutta ei se tarkoita että häntä kohdeltaisiin jotenkin erityisesti. Kyllä hänen silti tarvitsee opetella sopeutumaan siihen, miten tässä yhteiskunnassa toimitaan. Joo, on pienluokalla koulussa jossa on helpompi keskittyä ja siten olla (ja tämä on nyt mielestäni lähinnä muiden kannalta, koska häiritsisi normaaliluokassa varmaankin toisten olemista liikaa), mutta kotona on täysin normaalisti rajat jne. ja hän vain saa luvan oppia sopeutumaan ympäristöön, ympäristöä ei kuulu sopeuttaa häneen. Jokainen meistä on erilainen, näin se vaan on, mutta kotona ja koulussa on samat säännöt kaikille joita kaikkien tulee noudattaa. Toiselle se on helpompaa, hänelle vaikeampaa, mutta sitä vartenhan niitä asioita opetellaan.

Jes, järjen ääni!

Vierailija kirjoitti:

On kiva kun nykyään otetaan paremmin yksilölliset piirteet huomioon. Kolikon toinen puoli on erottamisen vaikeus: mikä on todellinen neuropoikkeavuudesta johtuva haaste ja mikä on vain tottumiskysymys.

Kun miettii omia kouluaikoja, on paljon jätetty lasten tarpeita ja sairauksia huomioimatta. Ihan allergioista häiriökäyttäytymiseen (jonka taustalla huonot kotiolot/mt-ongelmat). Näillä kaikilla on ollut iso vaikutus koulunkäyntiin ja yleiseen hyvinvointiin. 

Näitä neuropoikkeavia on ollut aina, ennen on voinut vaan käyttää helppoa outolinnun tmv leimasinta

Niillä on ollut iso vaikutus koulunkäyntiin ja yleiseen hyvinvointiin, mutta nykyään niitä on aina vaan enemmän ja enemmän vaikka asioita huomioidaan? Onko nykyinen tapa toimia siis kuitenkaan oikea?

Vierailija kirjoitti:

Tiedettiinko 90-luvun alussa lukihäiriöistä? Muistan, kun ala-asteen luokassa oli yksi, jonka lukeminen oli tooodella vaivalloista siinä vaiheessa, kun muut lukivat sujuvasti (tämä siis ala-asteen loppupuolen luokilla). Silti, kun usein luettiin jotain niin, että lukuvuoro kulki pulpetista seuraavaan, niin kaikki vaivautuneena kuuntelimme, kun tämä yksi tankkasi ja tankkasi sitä omaa osuuttaan sana ja tavu kerrallaan. Aika nöyryyttävää mielestäni. Tehtäisiinkö nykyään näin?

Tiedettiin. Kävin peruskoulun 1970 - 1980 -luvuilla, ja minulla todettiin lukihäiriö peruskouluaikana. Mutta jouduin silti lukemaan omalla vuorollani ääneen koko luokan kuullen. Siinä jo pelkkä jännittäminen sai aikaan sen, että lukeminen oli hitaampaa ja virheitä tuli paljon. Kävin myös lukiopettajalla, ja luin siellä ääneen. Silloin lukeminen oli paljon sujuvampaa kuin luokassa, koska minua ei jännittänyt niin paljon.

Peruskoulussa vielä huomioidaan näitä neurokirjon lapsia jollain tasolla. Paikkakunta- ja koulukohtaisia eroja käytännön toteutuksissa varmasti on. Myös lapsen perhetausta vaikuttaa. "Paremmista piireistä" tulevan lapsen ongelmiin ei aina uskalleta puuttua ja ottaa kantaa. Alemman sosiaaliluokan lapsen ongelmat taas leimataan helposti vanhempien ongelmista johtuviksi.

Ammatillisessa koulutuksessa taas neurokirjon diagnoosi on usein leima otsassa "TOIVOTON TAPAUS". Itse pitää osata vaatia ja taistella, että saa edes sen saman opetuksen kuin "normaalit".

Ylidiagnosoinnin Suomi. Selkeästi diagnoosin avulla saa ylimääräisiä etuja, mikä houkuttaa hankkimaan diagnooseja.