Miten välttää ajautumasta marttyyriäidiksi, joka tekee paljon ja jonka lapset ei ole kiitollisia mistään?

Ei ne opi olemaan kiitollisia, jos kaikki on tehty nenän eteen. Mistä he olisivat kiitollisia? Siitä, mitä tapahtuu automaattisesti itsestä riippumatta joka ikinen päivä? Oletko sinä kiitollinen siitä, että aurinko nousee? 

Lapsettomuus ainoa tapa estää tuo.

Vierailija kirjoitti:

Ei ne opi olemaan kiitollisia, jos kaikki on tehty nenän eteen. Mistä he olisivat kiitollisia? Siitä, mitä tapahtuu automaattisesti itsestä riippumatta joka ikinen päivä? Oletko sinä kiitollinen siitä, että aurinko nousee? 

Olen itse asiassa kiitollinen siitä että aurinko nousee, koska elämässäni on ollut niin suuria menetyksiä, että olen oppinut olemaan kiitollinen tuollaisista pienistä asioista. Mutta kysymys ei ollut nyt että miten opettaa lapset kiitollisiksi vaan miten lopettaa olemasta marttyyriäiti. Ap

Puistattavaa. Sinähän olet jo täysiverinen katkeroitunut marttyyriäiti jota ei kestä kukaan, ei aviomies eivätkä lapset. Jatka vaan ylisuorittamistasi. Kiitosta et tule saamaan.

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuus ainoa tapa estää tuo.

Kunpa sinunkin vanhempasi olisivat olleet järjissään.

Vierailija kirjoitti:

Puistattavaa. Sinähän olet jo täysiverinen katkeroitunut marttyyriäiti jota ei kestä kukaan, ei aviomies eivätkä lapset. Jatka vaan ylisuorittamistasi. Kiitosta et tule saamaan.

Kokeileppa itse olla kahden erityislapsen äiti niin, että lasten isä on päättänyt häipyä kuvioista ja jättää kaiken yksin sinulle. Ap

Kiitollisuus on opetettava tunnetaito ihan siinä missä anteeksi pyytäminen jne. 

Itse olen omien lapsien kohdalla lähtenyt ihan siitä, että pienestä pitäen sanotaan kiitos ja kiitos sanotaan myös äidille. Vähän vanhempana on sitten keskusteltu siitä kuinka kivojen asioiden tekeminen toiselle ja auttaminen on tapa osoittaa välittämistä siinä missä kiittäminen ja toisen avun arvostaminenkin.

Ala opettaa niitä perusasioita, joihin he kykenevät. Ota kotityöt rennommin. 

Sinä olet aikuinen ja itse lapset tehnyt. Noi nyt vaan kuuluvat äidin hommiin. Tosin läksyistään ja oman huoneensa siivoamisesta lapset voivat alkaa huolehtia itse. Samoin moni koululainen kulkee harrastuksiinsa itse. 

Vierailija kirjoitti:

Kiitollisuus on opetettava tunnetaito ihan siinä missä anteeksi pyytäminen jne. 

Itse olen omien lapsien kohdalla lähtenyt ihan siitä, että pienestä pitäen sanotaan kiitos ja kiitos sanotaan myös äidille. Vähän vanhempana on sitten keskusteltu siitä kuinka kivojen asioiden tekeminen toiselle ja auttaminen on tapa osoittaa välittämistä siinä missä kiittäminen ja toisen avun arvostaminenkin.

Olen näitä kyllä lapsilleni opettanut, ja kyllä he kiittää kuten kuuluu kiittää. Mutta se on eri asia kuin osata arvostaa jotain. Ja osaa he muiden, perheen ulkopuolisten ihmisten tekemisiä arvostaakin, muut aina ihailee kuinka kohteliaat ja hyväkäytöksiset lapset minulla on. Sitten kotona neljän seinän sisällä minä olen yksi likasanko ja sylkykuppi, jonka vikaa on aivan kaikki, jonka mikään yrittäminen ja tekeminen ei ikinä riitä ja yhtä valitusta ja vaatimista koko oleminen. Ap

Vierailija kirjoitti:

Puistattavaa. Sinähän olet jo täysiverinen katkeroitunut marttyyriäiti jota ei kestä kukaan, ei aviomies eivätkä lapset. Jatka vaan ylisuorittamistasi. Kiitosta et tule saamaan.

Toivottavasti tällä kommentoijalla ei ole lapsia. 

" Mutta kyllä nepsykin kai voisi osata olla edes jostain kiitollinen. "

Puhut päiväkoti-ikäisistä tai koululaisista? Muistatko olitko itse kiitollinen että joku pesi pyykit, siivosi keittiön, kuskasi, leikitti? No aika varmasti et. Perushoiva vaan tapahtuu lapsen näkökulmasta ja on tavallaan väärin että hänen pitäisi osata olla siitä kiitollinen. Lapsi ansaitsee sen hoivan, eikä hänen tarvitse jäädä kiitollisuudenvelkaan.

Toki voi opettaa lapsia kiittämään aina ja kaikesta mutta aitoa kiitollisuutta tuskin ymmärtävät, näistä asioista, ehkä aikuisena vasta. 

Miten estää marttyyriäidiksi luisuminen -  hanki vapaata, hae tukiperhettä. Erityislasten yh, muuta syytä et tarvi. Teillä ei siis tarvitse olla joku lastensuojelullinen ongelma, vaan ihan yksinhuoltajuus on hyvä syy hakea tukiperhettä. Oman jaksamisen tueksi. 

Vierailija kirjoitti:

Sinä olet aikuinen ja itse lapset tehnyt. Noi nyt vaan kuuluvat äidin hommiin. Tosin läksyistään ja oman huoneensa siivoamisesta lapset voivat alkaa huolehtia itse. Samoin moni koululainen kulkee harrastuksiinsa itse. 

En tehnyt lapsia ollakseni yksinhuoltaja, joka hoitaa yksin aivan kaiken ja saa vieläpä kaksi nepsylasta, joilta ei onnistu iän mukaiset hommat ja arki on fysioterapioissa ym juoksemista. Nämä eivät pysty kulkemaan harrastuksiinsa yksin, koska ovat nepsyjä. Se on sitten nolla harrastusta jos en kuskaa. Tein lapset yhdessä miehen kanssa, joka lupasi osallistua puolet. Ap

Vierailija kirjoitti:

" Mutta kyllä nepsykin kai voisi osata olla edes jostain kiitollinen. "

 

Puhut päiväkoti-ikäisistä tai koululaisista? Muistatko olitko itse kiitollinen että joku pesi pyykit, siivosi keittiön, kuskasi, leikitti? No aika varmasti et. Perushoiva vaan tapahtuu lapsen näkökulmasta ja on tavallaan väärin että hänen pitäisi osata olla siitä kiitollinen. Lapsi ansaitsee sen hoivan, eikä hänen tarvitse jäädä kiitollisuudenvelkaan.

Toki voi opettaa lapsia kiittämään aina ja kaikesta mutta aitoa kiitollisuutta tuskin ymmärtävät, näistä asioista, ehkä aikuisena vasta. 

Miten estää marttyyriäidiksi luisuminen -  hanki vapaata, hae tukiperhettä. Erityislasten yh, muuta syytä et tarvi. Teillä ei siis tarvitse olla joku lastensuojelullinen ongelma, vaan ihan yksinhuoltajuus on hyvä syy hakea tukiperhettä. Oman jaksamisen tueksi. 

Toinen on eskari päiväkodissa, toinen on tokalla. Ap

Äidit, toivossa väkevät.

Se on luottamuslause sinua kohtaan kun lapset uskaltavat näyttää kaikki tunnepurkaumat, olet heidän vahvuus, turvallinen aikuinen.

Tsemppiä/ voimia ja kaikkea hyvää sinulle!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitollisuus on opetettava tunnetaito ihan siinä missä anteeksi pyytäminen jne. 

Itse olen omien lapsien kohdalla lähtenyt ihan siitä, että pienestä pitäen sanotaan kiitos ja kiitos sanotaan myös äidille. Vähän vanhempana on sitten keskusteltu siitä kuinka kivojen asioiden tekeminen toiselle ja auttaminen on tapa osoittaa välittämistä siinä missä kiittäminen ja toisen avun arvostaminenkin.

Olen näitä kyllä lapsilleni opettanut, ja kyllä he kiittää kuten kuuluu kiittää. Mutta se on eri asia kuin osata arvostaa jotain. Ja osaa he muiden, perheen ulkopuolisten ihmisten tekemisiä arvostaakin, muut aina ihailee kuinka kohteliaat ja hyväkäytöksiset lapset minulla on. Sitten kotona neljän seinän sisällä minä olen yksi likasanko ja sylkykuppi, jonka vikaa on aivan kaikki, jonka mikään yrittäminen ja tekeminen ei ikinä riitä ja yhtä valitusta ja vaatimista kok

Miksi et vaadi takaisin? Puhelin pois loppuillaksi, jos läksyt jäävät tekemättä. Ja koululainen voi ihan hyvin osallistua huoneensa siivoukseen, tiskaamiseen ja pyykinpesuun. Voivat esim. ripustaa märät vaatteet kuivumaan ja viedä omat kuivat vaatteensa kaappiin. Ei sitä arvostusta tule ikinä, ellet ala vaatia, että osallistuvat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitollisuus on opetettava tunnetaito ihan siinä missä anteeksi pyytäminen jne. 

Itse olen omien lapsien kohdalla lähtenyt ihan siitä, että pienestä pitäen sanotaan kiitos ja kiitos sanotaan myös äidille. Vähän vanhempana on sitten keskusteltu siitä kuinka kivojen asioiden tekeminen toiselle ja auttaminen on tapa osoittaa välittämistä siinä missä kiittäminen ja toisen avun arvostaminenkin.

Olen näitä kyllä lapsilleni opettanut, ja kyllä he kiittää kuten kuuluu kiittää. Mutta se on eri asia kuin osata arvostaa jotain. Ja osaa he muiden, perheen ulkopuolisten ihmisten tekemisiä arvostaakin, muut aina ihailee kuinka kohteliaat ja hyväkäytöksiset lapset minulla on. Sitten kotona neljän seinän sisällä minä olen yksi likasanko ja sylkykuppi, jonka vikaa on aivan kaikki, jonka mikään yrittäminen ja tekeminen ei ikinä riitä ja yhtä valitusta ja vaatimista kok

Oletko opettanut lapsillesi myös, että he auttavat sinua ja toisiaan ja tekevät palveluksia, jotta he ymmärtävät asioiden vaatiman vaivan?

Olen kiitollinen siitä mitä muut tehneet ja äiti. En voi hokea kiitosta koko ajan. Äitini ollut marttyyri. Se ei tee hyvää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ne opi olemaan kiitollisia, jos kaikki on tehty nenän eteen. Mistä he olisivat kiitollisia? Siitä, mitä tapahtuu automaattisesti itsestä riippumatta joka ikinen päivä? Oletko sinä kiitollinen siitä, että aurinko nousee? 

Olen itse asiassa kiitollinen siitä että aurinko nousee, koska elämässäni on ollut niin suuria menetyksiä, että olen oppinut olemaan kiitollinen tuollaisista pienistä asioista. Mutta kysymys ei ollut nyt että miten opettaa lapset kiitollisiksi vaan miten lopettaa olemasta marttyyriäiti. Ap

Kyllä lasten kiitollisiksi opettaminen on ihan olennainen osa sitä, ettet ole marttyyriäiti ja pelkkä muiden kynnysmatto. 

Luopua ajatuksesta, että vain marttyyriäiti osaa tehdä asiat oikein. Ottamalla muu perhe mukaan kotitöiden tekemiseen perheenjäsenten kehitys huomioon ottaen. Näin lapset osaavat arvostaa työtä, jota ilman osallistumista pitäisivät vain  äidin valta-aseman mukaisiin tehtäviin kuuluvana. Käyttäytymistapoja kannattaa opettaa lapsille, jolloin he osaavat huomioida muut ihmiset ja kiittää saamastaan avusta.

Kun tuo marttyyriäidin uhriutuminen viedään äärimmilleen, niin niiden kotitöiden tekemisestä tehdään mahdollisimman monivaiheista ja lisätään turhan työn tekemistä.