Lue keskustelun säännöt.
Neurokirjolaisen jumiutuminen
12.11.2025 |
Jossain facessa osui silmiin lista, miten neurokirjolainen jumiutuu asioihin. Kaikki täsmäsivät minuun. En enää saa lääkitystä varmaan kun ikää jo 52 ja muoti-ilmiönä pidetään. Muistan kun joskus 30v sanoin YTHS psykiatrille että epäilen adhd tms. Torjui jyrkästi että on niin vaativat tutkimukset ettei sellaisiin aleta. No, ainakin näitä munkin tuntemuksia sanoitetaan paremmin nykyaikana.
Kommentit (43)
Vierailija kirjoitti:
Ihan täyttä hevonps kaa tässä ketjussa käsitellyt asiat. Jotkut ihmiset vain ovat hankalampia kuin toiset. Siihen ei kirjainyhdistelmiä tarvita oikeuttamaan paskaa luonnetta tai huonoa kasvatusta
Tässäpä meille oiva esimerkki hienosta luonteesta ja kasvatuksesta. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toi pomppiminen tehtävästä toiseen on musta kaikkein raskainta. Ei jumituskaan kivaa ole, mutta jumantsuikka miten väsyny sitä voi olla ku on pomppinu koko päivän. Pomp pomp. Mä oon todennäköisesti käyttänyt valtaosan ainutkertaisesta elämästäni tohon vatun pomppimseen. Vihaan sitä, mutten osaa lopettaa ennen kuin joku köyttää mut patteriin. Lupaan itselleni et nyt keskityn tähän ihan rauhassa ja sitten näen jotain ja kas vain johan pomppas.
Eihän jumitus ja pakko-oire ole mitenkään sama... jumituksen kohde vaihtuu, kestää vaikka pari tuntia. Tai viisi tuntia. Esim kun poika oli pieni, saattoi leikkiä tietyllä lelulla, esim sormiskuutti, useamman tunnin paikallaan, lähes samassa asennossakin koko ajan. Ei siis osaa lopettaa. Ei se ole pakko-oireista.