Lue keskustelun säännöt.
Sairastuin vakavasti ja nyt kavereista ei kuulu mitään :-(
17.04.2007 |
Olen kyllä kuullut että näin voi käydä, mutta en silti olisi uskonut :-(
Suurimmasta osasta ei ole kuulunut mitään koko keväänä, sen jälkeen kun kerroin asiasta siis. Pari ihmistä on ollut henkisenä tukena, onneksi, varsin hyvin, ja se on auttanut paljon. Mutta loput ovat hiiren hiljaa. Ja joo, olen itse soittanut monelle näistä kerran, mutta soittoja takaisin päin ei ole sen jälkeen kuulunut.
Yksi totesikin minulle, että kannattaa mennä ammattiauttajan luokse juttelemaan, ja toinen puhui lääkkeistä. Lääkäri taas puhuu, että pitää ennen kaikkea hakea tukea lähipiiristä, koska etenkin lääkkeet ovat korkeintaan vain väliaikainen ratkaisu. Mutta mitenkäs haet, kun kaikilla on " hirveä kiire" ja vähät puhelut ovat vaivautuneita ja pikaisia enkä viitsi itse koko ajan olla soittelemassa.
Kommentit (9)
Tulin vakavasti sairaaksi kesken raskauden. Paria poikkeusta lukuun ottamatta kavereista ei kuulunut enää mitään niiden rutiininomaisten pahoitteluviestien jälkeen. Itse soittelin ja pyysin ihmisiä kahvilaan yms., ja nekin tapaamiset olivat usein jotenkin väkinäisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä sairastuin fyysisesti ja samat kokemukset.
mikä on ihan ymmärrettävä reaktio, tuskin oot parhaissa fiiliksissä . Saatat sanoa nasevastikin jotain toiselle tms. Ainakin mulla näin. Niin jotkut " kaverit" ei tosiaan kestä sitä yhtään. Pari häipyi heti kun ekaa kertaa elämässäni sanoin jonkun poikkipuolisen sanan. Ja arvatkaa kuinka monta kertaa olin katsonut läpi sormien heidän piikittelyjään tai huonoja kommenttejaan!
Olen sairastunut aikoja sitten, joten on helpompi miettiä ystävien ja omia toimiaan jo vähän laajemmin.
Aluksi moni säikähti ja koin, etteivät he voineet ottaa edes tietoa sairaudestani vastaan. Minä taas olisin vaan halunnt kertoa. Olimme nuoria eikä kellään ollut kokemusta vastaavasta. Vaivuin itsesäälin. Koko elämä pyöri sairauden ympärillä kun en päässyt kotoakaan mihinkään.
Vuosien jälkeen en edelleenkään ole sopeutunut, mutta turtunut asiaan. Ennen sanoin, että en lähde mukaan tai en pääse, koska minulla on sairaus ja vaivuin syvemmälle itsesääliin. Nykyään yritän kahta kauheammin, koska minulla on sairaus! Ystävät unohtavat asian usein, mitä ennen hämmästelin. Nykyään näen sen voimavarana. Minkälaista olisikaan jos he näkisivät minussa aina vain sairastuneen ihmisen.
Kun on selättänyt pahimman vaiheen, on tartuttava niihin mahdollisuuksiin mitä on jäljellä. Hyvät ystävät tukevat kun on vaikeaa, mutta jatkuvaa ruikutusta ei jaksa kukaan. Jos ystävät puhuisivat pelkästä sairaudesta, ei jaksaisi itsekään enää.
Tiedän että esim. masennus on lähtökohdiltaan ihan erilainen sairaus, mutta moni meistä fyysisistä sairauksista kärsivä sairastuu myös masennukseen.
Monet valitettavasti pelästyvät kun läheinen sairastuu, eivät osaa käsitellä asiaa,eivät tiedä miten pitäisi suhtautua,millä tavalla tukea...Ja sen vuoksi sitten kaikkoavat..Surullista. Uskon että olet heille tärkeä ja rakas kuten aikaisemminkin,mutta he eivat vaan osaa olla tukenasi nyt. Kumpa tietäisivät että se riittää kun vaan tulee tapaamaan..Eihän siinä tarvitse mitään syntyjä syviä pohtia,vaan jutella arkipäivän asioista tai mitä nyt mieleen tulee sillä hetkellä...Lämmin sydämen lämpöä välittävä halauskin auttaa. Se että välittää. Tapoja näyttää se on monia.
Tiedätkö joskus tälläisessä kriisitilanteessa saattaa olla että joku puolituttusi,ehkä entuudestaan tuntematon, osoittautuu ihmiseksi joka osaa tukea ja ymmärtää. Ihmiset kasvavat kukin omaan tahtiin,ja omien kokemuksien kautta. Lämpöä löytyy sinullekin varmasti. Ja Tsemppiä kovasti!!!! Kaikesta huolimatta toivotan sinulle kaunistä alkavaa kesää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tai en, onneksi, sairastunut hirveän vakavasti, mutta pitkään olen ollut kipeä. Eipä paljon kavereista kuulu, ei edes niistä kahdesta joita pidin tosiystävinä.
En nyt sinua tarkoita, mutta yksi hyvä ystäväni sairastui masennukseen pari vuotta sitten ja kävi niin hankalaksi saada edes sovittua koska nähdään (perui aina) joten itsekin vähensin yhteydenottoja. Soitin, koitin nähdä, mutta hän ei aina edes vastannut puhelimeen ja jos tosiaan sovittiin jotain niin kymmenestä kerrasta perui 9.
Toinen kaveri katkaisi itse yhteydenpidon kun tuli äidiksi. Aikani koitin pitää yhteyttä, mutta se oli niin yksipuolista että lopulta odotin hänen soittoaan, jota ei koskaan tullut enää...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja nyt diagnoosina myös epävakaa persoonallisuushäiriö. Ja olen ollut todella paljon tukena ystävälleni, joka on salannut sairauden käytännössä katsoen kaikilta muilta. Nyt tämä nainen on ottanut avioeron ja muuttanut pois lastensa luota. Alan olla ihan loppu itsekin niiden juttujen kuuntelemiseen. Välillä pitää monen viikon taukoja ja sitten taas kun ahdistaa, niin soittaa solkenaan. En saa tästä ystävyyssuhteesta enää mitään itse :( Onko se oikein? Ja kuinka kauan minun pitää jaksaa, etten olisi petturiystävä? Raskaan avioliiton voi rikkoa mutta ei ilmeisesti tosiystävyyttä, huoh...
ja kertoi minulle myöhemmin, että lähes kaikki kaverit lopettivat yhteydenpidon.