Miksi vanhemmat kieltävät lapsen "erilaisuuden"?

hieno homma että saatte apua ja tukea,



mutta kovin monelta pieneltä lapselta myös suljetaan monen monta ovea tulevaisuudessa sillä diagnoosilla jota lapsen koulu- tai päiväkotiryhmä sattuu tarvitsemaan jotta saadaan lisähenkilökuntaa sinne palkattua....

Oletko itsekin jotenkin hidas tai vajaaälyinen?

eli hän on kehityksessä hieman jäljessä, niin puheen kuin motoriikankin suhteen.

Epänormaali hän ei kuitenkaan ole.

Olemme ottaneet avun vastaan, käyneet tutkimuksissa, terapiassa käymme, mutta rajansa silläkin. Lapsi kuitenkin kehittyi kesän aikana huimasti ihan ilman terapioitakin, joten en jaksa kovinkaan suurta paniikkia ottaa tästä lapseni "viallisuudesta". Hän kuitenkin edistyy koko ajan, pärjää ikätovereidensa ja vanhempienkin lasten seurassa hyvin, päiväkodissa on ihan normaalilla paikalla (ei erityispaikalla), jne.

Me vanhemmat huolestuttiin jo 2 vuotta sitten, neuvolalääkäri varmasti katsoi kieroon että meissä on vikaa... terkkari kans meinas että me vaan halutaan nyt tutkimuksia...

ja niin vain saatiin sellaiset diagnoosti neurologilta että kyllä meni neuvolantätikin hiljaiseksi.



Se riippuu varmasti MITEN sen asian esittää. Jos joka päivä kerrotaan lapsesta niitä negatiivisia, siihen oikeasti turtuu! Sitä vain tottuu, että se nyt on sitten sellainen. Ja voi olla niin kuin meilläkin, että lapsi oli aivan erilainen kotona kuin päiväkodissa. Sitä kun ei ole itse näkemässä niin vaikeaahan se on aina uskoa.



Joillekin vaan se lapsen mahdollinen diagnoosi on niin suuri asia että mielummin kieltävät kuin lähtevät myöntämään. Tiedän näitä äitejä, jotka eivät halua hyväksyä lapsensa vammaa.

että noita diagnooseja tehdään tosi herkästi ihan pienimmästäkin "poikkeavuudesta". Heti lapselle lätkäistään joku syndrooma tai tautiluokitus, kun kyse voi olla jostain todella mitättömästä, joka menee ajan kanssa ohi. Meitä kun on niin monenlaista oppijaa ja monenlaisella reaktionopeudella varustettuja, siis ihan "normitavis" lapsissakin. Jotkut on jähmeämpiä, pohdiskelevia ja hitaampia syttymään ja toiset taas heti käyvät toimeen ja tekevät ensin ja ajattelevat sitten.



Itse olen veljeni kanssa joskus miettinyt, että olisimme varmasti saaneet nykyaikana ADHD-leiman otsaan pikkulapsiaikana, jos sellaisesta olisi jotain tiedetty. Ja ties missä oltaisiin nyt, ottaen huomioon miten nuo diagnoosit Suomessa edelleen leimaavat lapsen ja usein myös sanelevat hänen kohtalonsa.



Jonkinlainen pointtini siis on, että vanhemmat varmasti pelkäävät lapsen saavan leiman otsaan ja siksi aluksi eivät halua tutkimuksiin mennä. Mutta paljon riippuu myös siitä, miten hoitaja asian ilmaisee...

niitä diagnooseja tulisi jaella sen mukaan hyötyykö lapsi itse siitä. eli onko siitä hänelle apua, muuttaako se hänen tilannettaan mitenkään.



diagnooseja ei tule asettaa lapsille opettajia, psykologeja tai vanhempia varten, vain jotta heidän olisi helpomi käsitellä lasta ja hänen ominaisuuksiaan.

lapsi voi olla hiljainen, hän ei vain pysty keskittymään esim. koulutehtävään

silmätikkuna joka tapauksessa, oli diagnoosia tai ei...

Ihmeellistä, että luullaan, että jos asioista ei puhuta, ei niitä ole olemassakaan.

Vaikuttaa jotenkin siltä että SINULLE se lapsesi jatkotutkinto olisi tärkeämpää, jotenkin ihmisarvoisempaa.

Itse valitsen lapselleni 11-vuotisen oppivelvollisuuden JOS niin ehdotetaan vuoden päästä. Syyksi laitan sen, että en halua todellakaan että on koulukiusattu ja oppiminen on vaikeaa isossa lapsiryhmässä, josta voi jäädä luokalle toisin kuin 11-vuotisessa. Mulle oppia tärkeämpää on se, että lapselleni kehittyy terve ja hyvä itsetunto. Sitä se ei voi olla, jos lapseni olisi yleisopetuksen piirissä täysin hukassa, tuntisi jatkuvasti olevansa se paskin. Koska vaikka äly riittäisi, niin taidot ei.. siitähän monilla erityislapsilla onkin kyse, että he voivat olla oppimisen kanssa hitaampia ja tarvita siitä tukea. Ei se suuri tieto vaan ymmärry tieto.



t. erityislapsen äiti

Yleensäkin olen miettinyt, että mitä hyötyä on sellaisista diagnooseista, joille ei voida tai haluta tehdä mitään.

sillä onhan kova pala vanhemmille myöntää että oma lapsi on "erilainen". Tavallaan taas en ymmärrä, omalla kohdallani olen hakenut apua ja tukea lapsen hoitopaikasta, sillä koen että lapsi tarvitsee erityistä tukea arjen sujumiseen. Minulle on tullut sellainen olo, että minun sanaani vähätellään ja sanotaan vain että kyllä se siitä. Äitinä tiedän että lapseni on erityinen ja olen ylpeä siitä!

Juuri näin! Itse olin vasta siinä tilanteessa, että valitsin lapselleni 11-vuotisen oppivelvollisuuden. Toki voisin haluta hänet väkisin tavalliseen luokkaan, joka hyvin todennäköisesti aiheuttaisi lapselle psyykkisiä ongelmia vuosien kuluttua. Ja sitä en halua. Sitä en tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta minä aion taata lapselleni onnellisen ja varman lapsuuden, jotta hän saa hyvän pohjan elämälleen.

Mä äitinä kuitenkin tunnen lapseni parhaiten.



Oma lapsi oli isossa porukassa syrjäänvetäytyvä ja ujo. Sen takia lapseni yritettiin laittaa erityisluokalle. Okei, ryhmä olisi ollut pienempi, mutta kaikki tutut kaverit olisivat olleet toisessa koulussa ja oma lapsi olisi joutunut koulun vaihtoon ja taksikyyteihin.



Mä katsoin että lapselleni on parempi jatkaa tutussa koulussa (eskarin kävi koulun tiloissa) ja tuttujen kavereiden kanssa. Mä koin ihan mieletöntä painostusta päivähoitohenkilökunnan puolelta ja psykologin. Mutta pidin pääni ja onneksi niin. Lapseni menestyy hyvin koulussa ja mitään ongelmia ei ole ollut vaikka isossa luokassa opiskelee. Tykkää koulusta ja kavereita riittää. Ujohko on edelleen, mutta ei niin ujo ettäkö ei pärjäisi.

kieltävät ja vähättelevät lapseni sairautta (7v) poika.. kaikki vaan on että "nykyään tutkitaan enemmän,se in ihan normaali..jne." en millään saa edes miestäni ottamaan todesta lapsemme sairautta, jota on kaksivuotiaasta asti tutkittu.. mies jollain lailla häpeää sitä..

Minulle sen sijaan on tärkeää että lapsi pärjää, että hänelle kehittyy itsetunto. Ylipäätään että hän oppii elämään tässä karussa maailmassa.



Me olemme tutkimusten avulla saaneet tosi paljon apua. Terapioiden avulla lapseni on mennyt tosi paljon eteenpäin. En uskalla ajatellakaan mitä hän olisi ilman esim. toimintaterapiaa!



t. se noh noh vastaaja joka kyllä itsekin on yliopistotutkimuksen saanut mutta joka näkee ettei se ihmisestä siltikään onnellista tee. Ja uskallan reilusti myöntää että lapseni on erityinen ja erityistarpeinen.

aletaan hakemaan diagnoosia koska on luonteeltaan ujo ja syrjäänvetäytyvä, mutta hänellä ei ole mitään oppimisvaikeuksia vanhemmat varmaan kokevat tutkimukse jne turhana. Mutta on ihan eri asia jos lapsi ei esim opi lukemaan niin silloin vanhemmat varmasti suostuvat ilomielin tutkimuksiin ja esim tukiopetukseen jne. Riippuu niin "vamman" laadusta ja asteesta onko diagnoosista hyötyä lapselle.

jotka myöntävät lapsen olevan erityisen tuen tarpeessa, mutta eivät suostu esim. pienryhmäsiirtoon.

Hämmästyttää, kenen etua he mahtavatkaan ajatella? Eivät ainakaan lapsensa. Ja tippaakaan eivät ajattele päiväkotiryhmät tai luokan muita oppilaita!

miten te luulette, että lapsen itsetuntoon vaikuttaa se, että hänelle kerrotaan että "sinä kun et pysty tätä oppimaan niin on turha yrittääkään" tai että "me arvostellaan sua vähän eri skaalalla kuin muita, kun sä olet sen verran yksinkertaisempi". nimittäin sitähän tämmöinen erityisopetus, jossa automaattisesti otetaan käyttöön mukautetut oppimäärät ja pidennetty oppivelvollisuus tarkoittaa. Luuletteko te, että se lapsi itse ei tajua, mitä ne tähdet hänen todistuksensa numeroiden perässä tarkoittavat? Tai mitä tarkoittaa mukautettu oppimäärä?



Ja juu, esim meidän lapsen koulussa mukauttamattoman kielen oppimäärän suorittaminen ei ole edes mahdollista, koska koulussa ei ole kielen opettajaa.



Minulle korkeakoulututkinto ei ole mikään maailman onnen edellytys, mutta en haluaisi sulkea lapsen vaihtoehtoja TURHAAN.



Mutt akyllä mä ymmärrän, että teille on tärkeää perustella itselleni, että olette tehneet oikean ratkaisun. TOivottavasti olette. minä tein silloin väärän ratkaisun, ja vaikka sen myöntäminen SATTUU, nyt ainoa toivo on yrittää korjata sitä jollain keinolla.



terv. 14

meillä As-lapsi on autisminkirjon luokalla ihan normaalilla oppimäärällä ja on mahdollisuudet jatkaa ihan mihin vaan. Olen tyytyväinen että saimme diagnoosin ajoissa ja lapsi on ollut hyvässä PK:n erityisryhmässä ja nyt loistokoulussa.

Ilman niitä hänet tavallisella luokalla leimattaisiin toivottomaksi häiriköksi ja syrjhäytyminen olisi väistämätöntä

koska tämä pienryhmä ei ollut sitä, mitä meille luvattiin. Se on vain varasto, jossa lapsia pidetään, kunnes he siirtyvät eläkkeelle. Ja mitä siihen itsetuntoon ja niin edelleen tulee, millainen itsetunto kehittyy lapselle, jolle sanotaan, ettet sinä osaa, et pysty vaikka yrittäisit, turhaan edes yrität! Millainen kansalainen sellaisesta lapsesta tulee? ja ihan oikeasti, näin niille lapsille ON siellä sanottu!

kun en halua että häntä siirretään pienryhmään vain siksi, ettei hän puhu yhtä hyvin kuin ikäisensä keskimäärin puhuvat, tai ettei hän ole yhtä hyvä piirtämään & tekemään palapelejä.

Pienryhmässä on käytöshäiriöisiä lapsia, jollainen lapseni ei todellakaan ole.

Yksikään lapseni päiväkotikaveri ei taatusti kärsi siitä, että lapseni on tässä ryhmässä. Ei hän siellä edes juurikaan muista erotu, koska ryhmässä on eri ikäisiä lapsia joista osa puhuu paremmin ja osa huonommin kuin hän. Hän ei häiriköi, ei lyö, ei pure...Jos hänen ns. erilaisuutensa on haitaksi jonkun lapsen vanhemmille, niin sehän ei missään nimessä ole meidän ongelmamme.

Neurologi on sitä mieltä että nykyinen ryhmä on hyvä, samoin puheterapeutti, ja ryhmän lto+hoitajat sanoivat etteivät aio luopua tästä lapsesta ja että hän pärjää hienosti ryhmässä. Kehittyy koko ajan, oppii uusia asioita, ja kirii ikätovereitaan kiinni. Erityisryhmässä tätä mallioppimista tuskin tapahtuisi.

jotka myöntävät lapsen olevan erityisen tuen tarpeessa, mutta eivät suostu esim. pienryhmäsiirtoon.

Hämmästyttää, kenen etua he mahtavatkaan ajatella? Eivät ainakaan lapsensa. Ja tippaakaan eivät ajattele päiväkotiryhmät tai luokan muita oppilaita!