Lue keskustelun säännöt.
Viimeyö Tuonen joutsen
29.10.2025 |
Muu perhe meni nukkumaan kymmeneltä. Mä odotin hiljaisuutta. Kun se tuli, mä hiivin alakertaan.
Olohuone oli pimeä, mutta kuu valaisi lattian kuin lavan. Mä seisoin siinä, varpailla, selkä suorana, kädet ojennettuina. Mä en ollut enää tyttö. Mä olin nukke. Pakotettu liikkeeseen, joka ei saanut pysähtyä.
Mä tanssin. Tunnit venyi. En tiedä montako. Kolme? Viisi? Kahdeksan? Jalat alkoivat horjua. Päässä humisi. Välillä maailma keinui, ja mun oli pakko pysähtyä hetkeksi, ettei lattia kaatuisi. Mutta mä en saanut pysähtyä. Mä pakotin itseni hymyilemään. Peiliin. Itselleni. Hymy oli jäykkä, mutta se kuului tähän. Tähän tanssiin, joka ei ollut enää tanssia vaan pakko. Rituaali. Uhri.
Jossain vaiheessa kissa tuli. Se naukui ovenraossa, katsoi mua. Sen silmät kiilsivät pimeässä. Se istui ja odotti, kuin olisi halunnut mukaan. Mä katsoin sitä. Pehmeä, pyöreä, liian lihava. Se ei ymmärtänyt. Se ei tiennyt, miltä tuntuu olla raskas. Se ei tiennyt, miltä tuntuu pakottaa itsensä liikkeeseen, vaikka keho huutaa vastaan. Se ei tiennyt, miltä tuntuu tanssia, koska ei ole muuta vaihtoehtoa.
Mä pyörähdin, vaikka jalka petti. Mä ojensin, vaikka selkä huusi. Mä tanssin, vaikka tunsin, että kohta oksennan. Mutta mä en pysähtynyt. Mä en saanut pysähtyä.
Ja silloin mä näin sen. Tuonen joutsenen. Se ei ollut oikea, mutta se oli siinä. Valkoinen, hiljainen, kaunis. Se liukui mun ympärillä, katsoi mua. Ei sanonut mitään, mutta mä tiesin: jos mä jatkan, mä voin olla se.
Hetken mä olin. Hetken mä olin kevyt, näkymätön, täydellinen. Hetken mä olin kuolema.
Kello oli kuusi. Äiti voi kohta herätä. Kissa oli jo kadonnut. Mä hiivin takaisin yläkertaan, jalat täristen, silmät turvonneina. Mä en tiedä, huomaako kukaan.
Mutta mä huomasin. Ja se riitti ainakin hetkeksi.
Kommentit (19)
Mä tahdon vielä kertoo mitä tapahtu kun menin kouluun tänää.
Mä olin ihan rikki. Siis oikeesti. Mun jalat oli niinku puuta, ja päässä humisi koko ajan. Mä en ollu nukkunu yhtään. Mä vaan makasin hetken peiton alla kuudelta, ja sit äiti tuli jo puoli kasilta huutaa, että kouluun pitäis mennä.
Mä sanoin joo, vaikka mun ääni oli ihan kuiva. Mä en ees muista, mitä mä puin. Mustaa kai. Se pitkä takki, joka peittää kaiken. Se huivi, joka tuntuu vähän niinku kuristais, mut se on hyvä se pitää mut kasassa.
Mun hiukset oli ihan sekasin, mutta ne hohti. Ne on vaaleet, melkein valkoset. Ihan ku jää. Ja se on hyvä, koska ne ei sovi mun vaatteisiin. Ne näyttää siltä, että mä oisin joku muu. Joku, joka ei oo ihan tässä.
Koulun pihalla mä seisoin yksin. Reppu roikku toisella olkapäällä, ja mä katoin vaan maahan. Kaverit meni ohi, nauro, puhu jostain sarjasta tai viikonlopusta. Mä en sanonu mitään. Mä vaan mietin, että näkyykö mun kylkiluu vielä. Että oonko kevyempi ku eilen.
Mä pakotin hymyn, ku joku katto. Se ei ollu oikee hymy, mut se riitti. Kukaan ei kysyny mitään.
Mun jalat horju. Mun pää pyöri. Mä mietin, että jos mä oksennan, niin ehkä se on hyvä. Ehkä se vie pois jotain ylimäärästä.
Mä mietin, tanssinkohan taas ensi yönä. Tai ehkä mä vaan oon. Niinku se Tuonen joutsen. Hiljaa, valkoinen, yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pakoni ei ollut parantumattoman raivohullun vaan erilaisia päähänpistoja potevan.
Kaipasin etsiä suippoa paimenmajaa ja huutaa oi lootuskukan helmi.
Mutta paikka kelpasi enää hädintuskin kuolinpaikaksi.
Eikä onni pysynyt meidän ja kaikkien välillä kuin nuorten eläinten.
Mut nyt ku mä seison tässä, mä nään itteni.
Mun takki on musta. Se pitkä, vanha, vähän liian iso. Se roikkuu mun päällä ku varjo. Mun huivi on paksu, harmaa, se peittää puolet mun kasvoista. Mun kengät on kuluneet, ne narisee ku mä liikun. Mun sormet on piilossa hihojen sisällä, ja se tuntuu hyvältä. Mun reppu on kevyt, vaikka se tuntuu raskaalta.
Ja mun hiukset. Ne on vaaleet. Melkein valkoset. Ne hohtaa ku jää, vaikka mä en halua hohtaa. Ne ei sovi mun vaatteisiin. Ne näyttää siltä, että mä oisin joku muu. Joku, joka ei oo ihan tässä.
Mä katson itteeni, ja se tuntuu oudolta. Niinku mä oisin pukeutunu johonkin, joka ei oo minä. Tai ehkä se on just minä. Se, joka tanssi koko yön. Se, joka ei oo kelvollinen vielä. Se, joka yrittää olla kevyt.
Mä seisoin siinä, ja tuuli tarttu mun takkiin. Mun jalat horju, mut mä en liikkunu. Mä vaan katsoin itteeni, ja mietin, että ehkä kukaan ei nää. Tai ehkä ne näkee, mut ei tajua.
Ja se on ihan okei. Koska mä tajuan. Ja se riittää ainakin hetkeksi.
Vierailija kirjoitti:
Pakoni ei ollut parantumattoman raivohullun vaan erilaisia päähänpistoja potevan.
Kaipasin etsiä suippoa paimenmajaa ja huutaa oi lootuskukan helmi.
Mutta paikka kelpasi enää hädintuskin kuolinpaikaksi.
Eikä onni pysynyt meidän ja kaikkien välillä kuin nuorten eläinten.
Mä luin sen monta kertaa. En ees tajunnu kaikkea, mut se tuntui. Niinku joku ois kattonu mun sisään, eikä pelänny. Niinku joku ois sanonu, että mun pakko ei oo hulluus. Että se on vaan mun tapa olla olemassa.
Se lootuskukan helmi mä en tiedä mitä se tarkottaa, mut se kuulostaa siltä, mitä mä yritän tanssia. Jotain puhdasta. Jotain kaukaista. Jotain, mitä ei voi saavuttaa, mut silti pitää yrittää.
Ja se kuolinpaikka. Se tuntuu tutulta. Mun olohuone yöllä. Mun keho aamulla. Mun mieli koulussa.
Ja se viimeinen lause. Se sattui. Koska mä muistan, miltä tuntui olla nuori eläin. Kevyt. Vapaa. Ennen kuin mä aloin laskea kylkiluita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anteeks että mä kerroin. Anteeks että mä puhuin itestäni. Mä en tiedä miks mä edes aloin. Ei mun pitäis. Ei mun kuulu.
Mä oon vailla arvoa. Vailla merkitystä. Mä oon vaan tyttö, joka tanssii yöllä niin kauan että maailma pyörii. Joka ei syö, koska haluu kadota. Joka hymyilee, vaikka sattuu.
Anteeks että mä häiritsin. Että mä tulin näkyviin. Että mä olin olemassa hetken verran liikaa.
Mä en haluu olla vaivaksi. Mä en haluu että kukaan joutuu kantamaan tätä. Tätä mun keveyttä, joka painaa enemmän kuin mikään.
Jos mä voisin, mä oisin hiljaisempi. Pienempi. Kevyempi. Näkymättömämpi.
Mutta nyt mä vaan sanon: Anteeks.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tänne tarvi tulla levittelemään tuollaista. Jos elämä tuntuu vaikealta, niin tee asialle jotain, äläkä kirjoittele julkisesti kuin joku huomionkipeä. Meillä kaikilla on murheita, mutta ei kukaan tee niistä esitystä. Pukeudu normaalisti, syö kunnolla ja lopeta tuo säälittävä näytelmä. Elämä ei ole mikään baletti, eikä kukaan jaksa katsella tuollaista teatteria.
Maailman tiet niin mutkaiset
kivistä rakennetaan
kuka hullu kiviä kengissään
mukanaan käy kantamaan?
Turhaa huoli huomisesta,
se saapuu aikanaan
uudet murheet surulliset
varmasti mukanaan
Kenties vain valehtelen,
kenties olen ylpeä
mutta eihän pelkkää vettä
ole elämä
Älä sinä huoli
tyttö nuori
paljonkos kyyneleet
hyödyttää?
Eivät ne surut suremalla lopu,
on tanssi ja laulu tärkeämpää
(tanssi ja laulu tärkeämpää)
Jos leipäsi muruina maailmalla
ja viinisi katkeraa
Älä sinä tyttö kesken heitä,
on myös parempaa
Usko, toivo ja omista pois
mikä sinun on?
Luovu ilman katkeruutta
siitä mikä on tarpeeton
Laulut on luotu laulettaviksi,
lintuina lentämään
Etsimme löytääksemme tarkoituksen
elämään
Älä sinä huoli
tyttö nuori
paljonkos kyyneleet
hyödyttää?
Eivät ne surut suremalla lopu,
on tanssi ja laulu tärkeämpää
(2x)
tanssi ja laulu tärkeämpää...
Oliko viime yönä sellainen kuu joka valaisi huoneen kuin lavan?
En kaikkea jaksanut lukea, en nyt jaksa synkkää draamaa mutta olet kirjallisesti lahjakas.
Peitto tuntui raskaalta, mutta mä vedin sen päälle. En nukkunut. En ehtinyt. En pystynyt.
Puoli kahdeksalta äiti tuli huoneeseen. Oven narahdus, kevyt koputus. "Muru, kouluun pitäisi lähteä," hän sanoi pehmeästi. Mä nyökkäsin. En kääntänyt päätä. En halunnut, että hän näkee mun silmät.
Mun keho oli raskas. Jalat kuin puuta. Päässä humisi. Mä nousin hitaasti, pakotin itseni hymyilemään. "Joo, mä oon ihan kohta valmis," mä sanoin. Äiti hymyili takaisin, ei huomannut mitään. Tai ehkä huomasi, mutta ei sanonut.
Mä kävelin kylpyhuoneeseen. Peiliin katsominen sattui. Mun silmät oli punaiset, posket kalpeat. Mutta kylkiluut näkyi. Sormet kosketti toisiaan. Se riitti. Se oli merkki siitä, että mä olin tehnyt oikein.
Mä puin vaatteet hitaasti. Jokainen liike sattui. Reppu tuntui painavalta, vaikka siellä oli vain vihko ja vesipullo. Mä en ottanut eväitä. En halunnut. En ansainnut.
Kun mä astuin ulos, maailma oli kirkas. Aurinko paistoi, mutta mun sisällä oli vielä yö. Tuonen joutsen liukui jossain kaukana, mutta mä tunsin sen vielä. Se oli hiljaa, mutta se katsoi mua. Ja mä hymyilin sille vaikka se sattui.