Miksi olet kotona?
Jäin kotiin,koska halusin sitä ja koen sen olevan oikein sekä itseni,että lasten ja miehen kannalta. Mieheni tykkää työstään,minä en. Uskon,että ihmisten pitää tehdä työkseen sitä,mikä tekee heidät onnelliseksi:näin vanhempien onnellisuus "siirtyy " myös lapseen. Kotiäitiys on siis työ,joka tekee minut onnelliseksi,näin uskoisin,vaikka vauva ei ole vielä edes syntynyt!
Viihdyn kotona mainiosti ja täällä riittää puuhaa jo ilman vauvaakin. Koti on paras paikka maailmassa tällä hetkellä. Lapset tulevat ykkösenä,samoin perhe. Jos olisin työssä kun lapseni on pieni,niin tiedän,että olisin nääntynyt työpäivän jälkeen eikä minulla olisi tarpeeksi energiaa enää perheelle. Nytkin ilman lapsia oli pakko aina ottaa päikkärit,koska muuten olin väsymyksestä toimintakyvytön. Eihän äiti voi nukkumaan mennä kun tulee töistä,vaan sitten alkaa kotityöt(molemmilla) ja lasten kanssa pitäisi jaksaa viettää aikaa.
Siispä olen ollut tosi onnellinen nyt kotona ollessa. Työelämän rasitukset ovat jääneet taakse ja saan keskittyä siihen,mikä oikeasti kiinnostaa.
Tulevaisuudessa onkin sitten todennäköisesti ammatinvaihto ja opiskelu edessä..
Kommentit (43)
Hei,
Oli kiva keskutelu lukea, tuli hyvälle mielelle. Asiallista ja ihmiset ratkaisujensa taka. Ei tullut sellaista kiistelyä kuin olisin odottanut vaan kypsää keskustelua
Hyvää koti- tai työäitiyttä kaikille!
Meillä on 3 lasta ja olen ollut lähes koko tämän reilut 5 v. kotona. Kävin töissä puolisen vuotta esikoisen ollessa 1,5-vuotias ja se oli hyvin rankkaa aikaa. Isästä oli hirveää viedä itkevää lasta hoitopaikkaan ja minusta ikävää hakea vihaista taaperoa. Vaikka tein lyhennettyä päivää, oli yhteinen aika kovin ohikiitävän tuntuista. Sairastelua oli vähän väliä ja silloin sumplittiin milloin mitenkin, että kuka on kotona hoitamassa eli tuli syyllisyyttä työnantajan suuntaan ja kodin suuntaan.
Kakkosen jälkeen ei tullut mieleenkään mennä töihin, kun kolmostakin toivottiin ja onneksi saatiin. Tykkään kovasti työstäni, mutta juuri nyt sen teko " maksaisi" liikaa perheellemme. Mieskin tekee pitkää päivää yrittäjänä, mutta palkkamme eivät ole mitään tähtitieteellisiä silti. Homma vain ei toimisi pääkaupunkiseudun asunto- ja palveluhinnoilla, jos molempien työskennellessä koittaisi lisätä yhteistä aikaa ostamalla paljon kodinhoitoapua.
Tasa-arvoa olen toki miettinyt, mutta kuten muutkin ovat sanoneet, tämä on meidän yhdessä valitsema tapa hoitaa perhettämme ja molemmat teemme yhtäläisen määrän töitä perheen eteen. Toisesta työstä vain maksetaan enemmän palkkaa, mutta sei ei ole mieheni tai lastemme vika. Rahat ovat yhteisiä. Vain eläkkeen puute harmittaa, sen olemme sopineet hoitavamme sijoituksilla. Mies on moneen kertaan todennut, ettei hänkään voi tehdä samalla lailla töitä ja uraa, jos minä en olisi kotona.
Tottakai naisten, siis myös minun, kotonaolo vaikuttaa yleiseen työmarkkinakehitykseen ja itseni lisäksi kaikkien naisten työmahdollisuuksiin. Se ei silti paina vaa' assani grammaakaan, kun vastapuolella ovat omat lapseni. Tällä asialla syyllistämistä en ymmärrä lainkaan. Ei kai kukaan oikeasti valitse töihinmenoa jonkun yleisen naisten työllisyyden parantamisen nimissä? Ei vastaavassa tilanteessa kukaan mieskään niin tekisi.
Minusta vastaus työmarkkinoiden tasa-arvovajeeseen ei muutenkaan ole se, että vanhemmat vaan kaikki töihin ja lapset hoitoon. Päinvastoin pitää tehdä hyväksytyksi olla poissa alalta jokin aika ja saada sitten perehdytyskoulutusta ja pehmeä lasku työ-/opiskeluelämään. Ihan turhaan ylläpidetään tällaista joko-tai-ajattelua, että joko olet kotona vain vanhempainloman verran tai putoat kelkasta ikuisiksi ajoiksi nollakastiin. Kuten kaikki kotona pitempään olleet tietävät, tämä homma kehittää niitä taitoja ihmissuhteissa, johtamisessa ja päätöksenteossa, joita työelämässä tarvitaan.
koska kiireetön varhaislapsuus on lahja jonka haluan antaa lapselleni.
Minulla on vain yksi lapsi ja olen kotona siihen asti kunnes hän on piirun alle kolmen vanha.
Mikäli minulle olisi enemmän lapsia suotu olisin kotona kauemminkin.
Mielestäni lasta ei todellakaan kannata hoitaa kotona jos haluaa työelämään. Ei olisi lapsenkaan edun mukaista jos häntä hoitaisi kotona työhön palavasti kaipaava äiti.
Minulle kotiäitiys sopii. En ole kunnianhimoinen urani suhteen ja kykenen elämään vähillä rahoilla.
Heips!
Olen ollut kotona pyöreät 10 vuotta. Olen siis se oikea vanhanajan kotiäiti. Lapset eivät ole enää niitä pieniä alle kolmivuotiaita, vaan jo isoja.
Päätin jäädä kotiin esikoisen synnyttyä, ja mieheni oli kanssani samaa mieltä, että tämä ratkaisu on meidän perheelle se ainoa oikea. Luovuin siis työpaikastani, ja aloitin oman urani kotona. ;) Ja hyvin olen viihtynyt tähän päivään asti.
Syitä jäädä kotiin oli satoja, mutta en keksinyt rahan lisäksi ainoatakaan hyvää palata töihin. Päätös oli siis helppo.
Kun syitä kysyttiin niin tässä tärkein. Halusin taata lapsilleni turvallisen ja kiireettömän lapsuuden. Ei aamu kiireitä, juoksua aikaa ja kelloa vastaan. Mieheni työ on vaativaa ja hän on paljon poissa, joten mielestämme oli vaan hyvä jos koti olisi paikka, jossa olisi aina kiireetöntä ja arki pelaisi. Olen myös lukenut, että pienen lapsen paras hoitopaikka on koti. Tai ainakin hoitajan pitäisi olla sama ja turvallinen henkilö joka päivä. (Lohdutukseksi työssä käyville äideille voin kertoa, että olen lukenut myös tutkimuksesta, jossa sanottiin, että parhaiten pärjäävät ne lapset, jotka on laitettu mahdollisimman pieninä hoitoon. Ei siis ainoaa oikeaa tapaa...)
kun lapset olivat pieniä ja talossa oli vauvoja, arki oli hektistä, eikä ollut oikein aikaa miettiä haluanko jotain muuta.. nyt kun lapset ovat jo isoja, käyvät kerhoissa ja ovat koulussa, arki on ihanan rauhallista. Minulla on aina aikaa. Olen kotona odottamassa koulusta tulijoita, kuulemassa kuulumiset heti tuoreeltaan. On ihanaa istua kiireettömästi keittiönpöydän ääressä ja vaan jutella. On aikaa laittaa hyvää ruokaa ja mikä parasta nyt jää jo omaakin aikaa! ;)
Täytyy sanoa, että olen nauttinut tästä ajasta, enkä ole katunut valintaani jäädä kotiin. Ja suosittelen lämpimästi kaikille.
Esikoisen jälkeen se ei tuntunut oikealta vaihtoehdolta mutta toisen lapsen synnyttyä tiesin, että se on minun juttuni. Sille tielle olen jäänyt ja pyrin ammatinvalinnalla (joka on vielä parista jutusta kiinni) jatkamaan kotona oloa mahdollisimman pitkään. Lapsia on neljä, nuorin 1½ ja vanhin täytää 8 v.
Meillä lapset saa virikkeitä ihan normielämästä ja sosiaalisia kontakteja/taitoja kerhojen kautta sekä ihan perheen sisällä.
Olen nyt ollut kotona lasten kanssa kohta 7vuotta ja
nyt on iskenyt 7v kriisi mutta yritän päästä yli ja
jatkaa viellä siihen että nuorimmainen olisi 3v.
Mutta asiaan eli miksi olen kotona
1) Rakasta kiireettömyyttä en halua nousta aamulla
tukka putkella sinkoilemaan joka suuntaa ja repimään
lapsia untenmailta
2) Taloudellisesti emme pärjäisi tällä hetkellä
yhtään sen paremmin vaikka tekisin töitä eli
minä kotona mies opiskelee
3) Haluan lasten lapsuuden kestävän hetken pidempään
eli saavat olla kotona ja puuhailla ja levätä omassa
rytmissään
4) Tykkään käydä perhekerhoissa ja puistoissa tapaamassa
muita ihmisiä
5) Työelämä on tällä hetkellä niin hektistä että en usko
pystyväni antamaan itsestäni kovinkaan suurta panosta
kun lapset ovat näin pieniä
6) Haluan että sisarussuhteet syntyvät luonnollisesti
toinen toisen kanssa touhutessa ja arjen yhteisestä
huolehtimisesta
Tässäpä näitä ja viihdyn kotona hyvin, viime aikoina
vasta on tullut jaksamisen kanssa ongelmia mutta uskon
sen olevan ohimenvä ilmiö. Meillä on ollut muitakin
huolia kuin oma perhe/elämä joten varmaan kaikki
yhdessä heijastuu sitten koko kokonaisuuteen.
Oma aika on vaan niin kortilla että henkinen jaksaminen
on ollut kovilla mutta koetan siihenkin keksiä keinon että
viellä hetken voisin näitä pikkuisia hoitaa kotona :D
Koen, että lasten (3v5kk ja 1v3kk) paras hoitopaikka on kotona, minun kanssani, vaikken olekaan mikään täydellinen äiti, kuitenkin riittävän hyvä ja pyrin tekemään parhaani. Varsinkin kuopus on vielä melko avuton, juuri oppi kävelemään, mutta vain minä (ja mieheni) ymmärretään hänen " puhettaan" ja kommunikaatiotaan. Lisäksi pystyn pikkuhiljaa opiskelemaan tässä sivussa toista tutkintoa.
Olen ollut kotona jo 3,5v ja rehellisesti sanottuna se tietty hohto tästä on jo kadonnut, mikä oli vielä esikoisen aikana. Kaipaan työelämään, kotonaolon helppous ja yksitoikkoisuus kyllästyttää välillä. Toki nautin rauhallisista aamuista ja ihanista lapsista, kun he kömpivät syliini. Todennäköisesti menen töihin, kun kuopus täyttää kaksi vuotta, jo taloudellisista syistäkin. Nostan hattua kaikille kotiäideille, tämä on arvokasta työtä, josta ei juurikaan arvostusta heru!
Olen kotiäitinä, koska olemme mieheni mukana työkomennuksella ulkomailla. Hoidan 3- ja 4-vuotiaat lapset ja kodin ja puutarhan. Nyt kun odotan lisää lapsia, olen monelta henkilöltä saanut kuulla kysymyksen, mihin panen lapseni kaksosten synnyttyä! Mihin? No, kai he ovat kotona kuten ennenkin. Mihin isot sisarukset siitä häviäisivät, kun lisää lapsia syntyy perheeseen. Tässä asiassa huomaa ihmisten ajattelutavan, että vain vauvan kanssa kuuluu olla kotona ja isommat kuuluvat hoitoon, tarhaan, kerhoon tms. Tottakai olen huolestunut, miten pärjään neljän kanssa yksin, kun mies tekee pitkää päivää eikä ulkomailla ole isovanhempia tai muuta lastenhoitoapua helposti saatavilla.
Koen kotiäitiyteni olevan kuitenkin väliaikaista. Kuten joku sanoi, töissä ehtii olla vielä monta vuotta. Työelämä ehkä menee eteenpäin, mutta sen tiedon voi aina ottaa kiinni - lasten kasvua ei voi toistaa eikä uusia; ensiaskeleet, ekat sanat tai hampaat, ne ovat kaikki ainutkertaisia tapahtumia, muistakaa vanhemmat se!
Itsekin olen muuttunut, sillä kun esikoinen oli 5 kk, menin heti takaisin töihin ja mies hoiti lapsen. Toisen synnyttyä jäin vuodeksi kotiin. Lapseni ehtivät olla vuoden päiväkodissa, ja siihen vuoteen mahtui heti seitsemän korvatulehdusta, vatsatautia, flunssaa yms. Nyt ulkomailla vuoden oltuamme emme ole sairastaneet kertaakaan.
Tässä oma näkemykseni kotiäitiydestä ja sen syistä, eduista ja haitoista.
Hyvää arkea töihin ja kotiin kaikille!
Eli vähän menee otsikon ohi, mutta tässä minun tarinaani...
Ennen lasten syntymää olin varma, että haluaisin ainakin 3 lasta ja haluaisin hoitaa heitä kotona mahdollisimman pitkään; ehkä juuri niistä syistä, joita tässä on jo monesti tuotukin esiin: sanotaan, että alle 3 vuotiaan paras paikka on kotona, ensimmäiset askeleet tulevat vain kerran jne jne.
Eskoisemme syntyi kovasti odotettuna 2v yrityksen jälkeen. Kaikki meni hyvin, lapsi oli ihana! Annoimme toiselle lapselle mahdollisuuden, ja nyt tärppäsikin " pelkästä ajatuksesta" kun esikoinen oli 6kk...
Eskoinen oli huono nukkuja ja korvakierre -lapsi, mutta olin varma että pärjäisimme silti kahden pienen kanssa. Yllättäen toinen lapsemme olikin syntyessään vakavasti sairas, ja joutui viettämään sairaalassa ensimmäiset 3kk. Lisäksi mieheni joutuu matkustamaan paljon työnsä vuoksi, eli voitte varmasti kuvitella millaista arkemme tuolloin oli: hoidin päivät kotona 1v ikäistä lasta, pumppasin maitoa kantaakseni sitä sairaalaan vauvalle, sukkuloin yötä päivää sairaalan ja kodin väliä koittaen täyttää molempien pienten tarpeet.
Kaikki helpottui kun vauva pääsi kotiin, joskin hänen hoidossaan oli silloinkin paljon lääkkeitä annettavana ja jumppaa yms erikoishoitoja huolehdittavana. Nuorempikin osoittautui korvakierre -lapseksi, ja antibiootteja syötiin oikein urakalla... Yöt olivat mitä olivat, asunto ahdas ja aina täydessä kaaoksessa, vaikka koitin kaikin voimin pitää jonkinlaista järjestystä yllä... Olin täysin uupunut, itkin ja mietin että tätäkö todella halusin...? En ehtinyt / jaksanut panostaa lapsiin niin kuin olisin halunnut, ja koin todella olevani huono äiti. Parisuhteenkaan en voi sanoa varsinaisesti kukoistaneen noina aikoina ;o).
Kun nuorimmainen oli 1v ja 3kk, meille tarjoutui tilaisuus saada lapsille hoitaja kotiin. Päätin palata töihin, ja se oli meidän perheessämme käännekohta parempaan. Sain edes hetkeksi ns. " omaa aikaa" ; aikaa käydä vessassa yksin, mennä valmiiseen ruokapöytään, syödä annokseni rauhassa loppuun...
Kaiken kukkuraksi mieheni, joka ei aiemmin kovin paljon kotitöihin osallistunut, katsoi nyt asiakseen niihin ottaa osaa, " kun sinäkin käyt töissä" ... Ihme juttu muuten tuo miehen logiikka; siitä voisi kirjoittaa pidempäänkin ;o).
Töissäkäyntini myötä taloudellinen tilanteemme kohentui, ja hankimme uuden, ihanan ja isomman asunnon. Nyt lapset ovat siirtyneet päiväkotiin ja viihtyvät siellä mainiosti. Kotonamme käy siivooja, eli illat on ihan oikeasti aikaa olla lasten kanssa ja keskittyä heihin.
Henkilökohtaisesti koen, että perheemme kokonaisuudessaan voi työssäkäyntini myötä paljon paremmin kuin silloin, kun olin kotona. Jaksan ihan eri tavalla nauttia lapsista ja kaipaan heitä hurjasti(positiivisella tavalla), kun välillä olen heistä erossa. Lapset viihtyvät päiväkodissa erinomaisesti, ja saavat sieltä virikkeitä.
Näin siis meillä. En missään nimessä sano, että äidin töihin paluu olisi aina hyvä ratkaisu. Meidän tapauksessamme se kuitenkin tuntui toimivan hyvin.
Hei siskot,
kiinnostaisi kuulla erilaisia syitä, miksi olette valinneet kotiäitiyden. Itse olen ollut töissä heti vanhempainvapaan jälkeen. Lapselle (nyt 4v) päiväkoti tuntuu sopivalta, on aina tarjonnut kivasti ohjelmaa, virikkeitä ja kavereita. Minä en viihtynyt kotona, kotityöt ahdistivat, pidän työstäni ja haluan kehittyä siinä. Parisuhde voi paremmin, kun olemme tasa-arvoisia. Lapsen kanssa saan viettää kaiken ajan mitä töiltä jää, harrastukset on karsittu, siivooja käy.
En osaa ymmärtää, miten lapseni olisi hyötynyt kotona olostani enemmän. Ainoana plussana näkisin, että ei tarvitsisi stressata hoitokuljetuksista ja kiireestä. Ehkä olen outo. Rakastan lastani tietysti yli kaiken, mutta miksi ihmeessä omat lapset pitäisi hoitaa täysin itse? Vaikuttaa siltä, että naiset ajattelevat niin useammin kuin miehet.
Tän toisen vauvan synnyttyä haluaisin olla kotona pidempään, mutta se ei taida olla mahdollista, koska olen töissä alalla, jossa tieto vanhenee nopeaan. Osa-aikatyö sopisi mulle hyvin, jos se vain on järjestettävissä.
Motiivini taitavat olla itsekkäät. Pidän kotiäitinä olemisesta: ei ole tekemisen puutetta, muttei myöskään kiirettä. Voin itse päättää, mitä tehdään, kun taas töissä tuo päätäntävalta on vuosien mittaan vähentynyt. Lisäksi on ihana katsoa lasten kasvavan ja kehittyvän. Koen kuitenkin, että olen löyhästi kiinni työssäkin: useampana päivänä viikossa tulee töihin liittyviä puheluita tai meilejä, ja vastaan niihin mielelläni. Tosin kukaan ei siihen velvoita. Teen myös vapaaehtoistyötä parissa järjestössä, joten välillä saa olla aikuisten kanssa tekemisissä. Elämä sinällään ei siis ole paljon muuttunut kotiin jäämisen myötä, painotukset vain vaihtelevat.
Esikoisen synnyttyä lähdin taloudellisen pakon takia takaisin töihin, kun tyttö oli 7-kuinen. Ensin tyttöä hoiti isä 3 kk vanhempainvapaalla, sitten täti, sitten pidimme pitkän loman, jonka jälkeen tyttö meni ryhmikseen. Nyt tämä 3,5-vuotias on mun ja vauvan kanssa kotona. Olen nähnyt, että lapsen hoidon voi järjestää monella tavalla hyvin, tilanteiden mukaan. Ja olen tämän ennenkin sanonut, että mieheni sukulaiset ihmettelevät, miten yksin äiti Suomessa jää lasten kanssa. Pärjäämistä ja yksin selviämistä arvostetaan yli kaiken.
Tasa-arvoa en usein ole tässä yhteydessä miettinyt. Olen hoitovapaalla, kunnes vauva täyttää vuoden, sitten katsotaan tilanne uusiksi. Mies on puhunut haluavansa jäädä kotiin, tai ehkä teemme molemmat osa-aikatyötä. Ihan noin pientä emme haluaisi laittaa vieraalle hoitajalle. Mä ja mieheni päätämme rahankäytöstä yhdessä, kumpi sitten tienaakin. Jos pidemmäksi aikaa jäisin kotiin, eläkettä voisi alkaa miettiä.
Minulla ei ole hyvä äitisuhde, jonka luulen juontuvan siitä kun olen ollut pienenä hoidossa isovanhemmillani (siis asuin siellä pitkän välimatkan vuoksi) äidin opiskellessa ja ollessa töissä. Mummooni sitten suhteeni onkin ollut lämmin ja ymmärtävä. Vaikka olin ensimmäisen 8kk äidin hoivissa ja palasin lopullisesti kotiin 3v:na ja jatkoin päivisin perhepäivähoitajalla, kaipasin enemmän vanhemmiltani (erityisesti äidiltä). Perhepäivähoitaja oli ihan ok ja siellä oli kaveri, mutta muistan ulkopuolisuuden tunteeni (siis olin perheen " ulkopuolinen" , vaikka he ottivatkin minut mukaan hyvin kaikkeen). Tältä pohjalta olen tehnyt paljon valintoja omassa äitiydessäni erilailla kuin oma äitini.
En ole kotona kovin hyvin viihtyvä pelkästään perhekeskeinen ihminen (mietin paljonko tästä juontaa lapsuudestani), mutta haluan ehdottomasti että lapset saavat olla pienenä paljon vanhempiensa kanssa. Lasten omien vanhempien kaipuu on suuri. En osaisi kuvitella vieväni 1v:sta hoitoon (jossei hoitaja ole oma isovanhempi tai oma vanhempi). Meillä lapsia on hoitanut sekä minä että mieheni (välillä teimme työmme ristiin ja hoidimme lapsia silti kotona vuorotellen), eli myös mies on kantanut lasten kasvatusvastuuta paljon. Lasten kotona hoito ei ole tarkoittanut äidin yksin vastuuta.
Lopuksi siis kyse on varmaan itsekkäästä ratkaisusta että haluan olla lasteni kanssa ja että lasten suhde vanhempiinsa on alun yhdessäolon osalta mahdollisimman vankalla pohjalla. Haluan myöskin itse/mieheni kasvattavan lapsemme (oman arvomaailmamme mukaisesti) ja että perheemme on läheinen, uskon yhdessävietetyn ajan kantavan tässä hedelmää. Toisaalta myös kyse on uskosta että tämä on ehdottomasti parempi tapa lapsillemme ja perustuu myös lapsen kehityksen ja asiantuntijoiden aika yksimieliseen alle 3v (joku jopa joskus mainitsi lähemmäs 4v) kotihoidon kannattamiseen.
Tässä siis on suoraan omat käsitykseni omien tapojeni ja lasteni kohdalta. Muut tekevät omat päätöksensä mitkä ovat heille parhaita, eikä tämä ole tarkoitus provokaatioksi, vaan on oikeasti syyt miksi meillä lapset on hoidettu kotona hitusen pidempään (tosin käytännössä onnistunut vain esikoisen 8v asti, kakkosen 6v asti ja pienimmän 2,5v asti, josta varmasti tulen vielä tuntemaan huonoa omaatuntoa -ristiriita eri ikäisten lasten tarpeista tulevat meillä eteen ja syy miksi pienin joutuu noinkin pienenä hoitoon, myös työmahdollisuudet töiden tekoajan suhteen ovat huonontuneet tässä välissä).
Olen ollut 4 vuotta kotiäitinä (3 lasta) ja rakastan kotona lasten kanssa olemista. Vihaan yli kaiken kiirettä joten on ihana tehdä asioita omalla tahdilla ja tavalla. Ennen lapsia olin töissä jossa viihdyin todella hyvin mutta ei missään nimessä mene lasten kanssa vietetyn ajan edelle. Töihin on jossain vaiheessa palattava ja niitä saa tehdäkin sitten loppu elämän, joten nautin nyt täysin rinnoin näistä muutamista vuosista kun lapset ovat pieniä.
Ymmärrän täysin myös muppettin kannan, monet ystäväni ovat palanneet aikaisin töihin ja varmasti ihan yhtä hyvä tulos saadaan = ). Uskoisin jokaisen perheen tekevän parhaan ratkaisun oli lapsi hoidossa tai ei, harmi vaan ettei se monesti ole vapaa-valintaista, joko ei ole töitä mutta ei viihdy kotonakaan tai sitten on pakko mennä töihin vaikkei haluaisi, silloin se on ongelma.
Ainut pieni asia mikä pisti silmään oli tuo tasa-arvo. Saatan olla nyt pilkunviilaaja, mutta lauseesta nousi heti karvaat pystyyn, miksi ihmeessä en olisi tasa-arvoinen mieheni kanssa kun olen kotiäiti, TOTTAKAI OLEN. Ei ole tullut mieleenkään muuta. Eihän tasa-arvo ole sitä, että kumpi tekee enemmän tai vähemmän kotihommia vaan toistensa kunnioitusta, arvostusta ja huomioon ottamista...näin ainakin meillä ja siksi parhisuhde voikin erittäin hyvin!
Aurinkoista v.loppua T. Pilkunviilaaja ;)
Juuri vähän aikaa sitten mietin itsekseni, että motiivini olla kotiäiti on vaihdellut paljonkin vuosien varrella. Olen ollut kotona 5 vuotta, josta koko ajan kyllä mahdollisuuksien mukaan tehnyt freelancer-kirjoitustöitä kotona. Aika vähän, loppujen lopuksi, mutta se on pitänyt minut "maailmassa" kiinni.
Ensin jäin kotiin, koska työni ennen esikoisen syntymää oli ilta- ja viikonlopputyötä. Aikaa perhe-elämälle ei olisi ollut, jos olisin jatkanut siinä työssä. En olisi nähnyt miestäni koskaan vaikka lapsi olisi tullut hoidettua kotona. Ja työmarkkinatilanne oli huono, vaikeaa oli löytää toista ammattini mukaista työtä.
Sitten muutimme maalle, toinen lapsi syntyi. Vanhan talon kunnossapito (mm. lämmitys)vaati aivan erilaista työpanosta kuin aikaisemmin. Homma hoitui paljon paremmin , kun toinen oli päivisin kotona. Tunsin itseni myös kotiäitiyden ohella ansiokkaaksi talonmieheksi - tai naiseksi siis. Kahden lapsen kanssa kotona oli myös mukavampaa kuin yhden, aika kului nopeammin.
Vasta nyt olen herännyt ajattelemaan sitä niin sanottua lasten parasta. Aika ajoin kyllästyn kotiäitiyteen ja rahan puutteeseen ja haen työpaikkoja - tai ainakin naputtelen työhakemuksia. Sitten ajattelen, mitä arkemme tulisi olemaan töihinmenoni jälkeen pitkine hoitopäivineen. Lyhyesti sanottuna: tuntuu, että vierottuisin lapsista täysin! Haluan lasteni lapsuuden olevan "maagista".
Siis sillä tavalla, että kellolla ei ole väliä, menon ja meiningin vastapainona on hiljaisuutta, tilaa käyttää mielikuvitusta. Ympäristömme maalla on ainotulaatuinen - minun mielestäni :- ) Toistaiseksi olen jatkanut kotiätinä, ja jatkan, kunnes toiselta tuntuu.
Mutta siis. Omasta kokemuksestani sanon, että syyt kotiäitiydelle ovat usein myös itsekkäitä tai olosuhteiden sanelemia, kuten jokun imimerkki aikaisemmin kirjottikin. Siksi onkin ollut mukavaa, että moni on tullut esiin sieltä "lasten parhaaksi"-kliseen takaa ja paljastanut syitään. En siis missään nimessä kyseenalaista sitä, etteikö monet äidit ajattelisi lasten parasta kotiin jäädessään. Mutta omakohtainen kokemukseni on, että on siellä kyllä niitä henkilökohtaisia syitäkin takana. Ja saa ollakin! Hienoa tälläinen kliseitä ja rooleja murtava keskustelu!
Sain kouluni loppuun kolmisen viikkoa ennen kuin poika syntyi ja minulla ei ole vielä työpaikka odottamassa. Poika on syntynyt 6/07. Olen jotenkin vain ajatellut että en halua laittaa poikaa vielä hoitoon noin pienenä (en väheksy niitä jotka laittavat) , tykkään olla kotona ja nähdä miten lapseni kehittyy. Olen kyllä monesti miettinyt että jos jostain löytäisi työn joka olisi vaikkapa 3 kertaa viikossa niin voisin ottaakin vastaan koska silloin minun ei tarvitsisi laittaa poikaa päiväkotiin. Ja luulen myös että jos minulla olisi työpaikka johon palata äippälomalta niin olisi mahdollista että olisin jo töissä. Mutta meille on nyt parasta näin että minä olen kotona ja nautin joka päivästä (enemmän tai vähemmän :) ) jonka saan pojan kanssa viettää. :x
Hei!
Teen juttua kotiäitinä olosta ja haluaisin jututtaa jotain korkeakoulututkinnon tehnyttä, kotiin jäänyttä äitiä (min. 1 vuosi kotona). Olisi mukava kuulla kotiin jäämisen syistä ja kokemuksista. Laittakaa viestiä ja kerron tarkemmin. (ida.hakola at gmail.com)
-ida B-)
aika saman arvoisia. Ensinnäkin miehelläni on työ, joka vaatii paljon (2-5 pvää viikossa) matkustelua. Meistä kummastakin on lasten kannalta reilumpaa, että toinen vanhempi kompensoi toisen poissaoloa. Toiseksi, lapset ovat pieniä niin vähän aikaa, voin aivan hyvin antaa muutaman vuoden työelämästäni heidän "käyttöönsä". Ja tästä voi päätellä senkin, että mielestäni pienen (n. 0-3 v.) lapsen paras paikka _on_ vanhemman hoidossa. Kolmanneksi se ITSEKÄS syy, että viihdyn kotona, nautin nähdessäni lasten kasvavan, pidän kiireettömästä arjesta. Työ ei ole ikinä ollut mulle elämän tarkoitus, se on vain tapa rahoittaa elämää. (Ei sillä, ettei työ voi olla kivaa ja haastavaa.)
En tunne olevani alisteisessa asemassa mieheeni nähden kotiäitiyden takia. Rahamme ovat yhteisiä, suuret päätökset tehdään yhdessä. En myöskään koe menettäväni hirveästi yhtään mitään tällä aikaa, kun olen poissa oravanpyörästä. Tai ainakin saan niin paljon enemmän vaihdossa. :)
eli en ole vielä kovin syvällisesti päätynyt miettimään syitä miksi aion kotiäitiyttä jatkaa vielä ainakin pari vuotta. Se vain oli jotenkin itsestään selvää että haluan itse seurata lapseni kasvua, nauttia hänen seurastaan ilman kiirettä yms. Tuntuu hyvälle kun pystyy tarjoamaan lohduttavaa syliä ja huomiota kun sitä halutaan - nämä on niitä juttuja, mihin resurssit ei mitenkään riitä kiireisissä päiväkodeissa. Toki mietittiin sitäkin vaihtoehtoa että isä olisi jäänyt kotiin, mutta se ei ollut oikein realistinen vaihtoehto, koska mulla on niin paljon pienempi palkka. Alkuperäiseen kysymykseen voisinkin ehkä vastata niin, että olen kotona koska en nähnyt mitään syytä laittaa lastani hoitoon. Ja nautin kovasti tästä kotona olemisesta.
en ole vielä löytänyt työtä mikä olisi minulle tärkeämpää kuin omien lasteni kanssa olo.
Jos minua pyydettäisiin elämässä laittamaan minulle tärkeät asiat tärkeys järjestykseen,niin lapset olisivat ilman muuta etusijalla.Tuskimpa kukaan äiti, lasten jo lennettyä pesästä huokaise,että voi piru kun tuli vietettyä niin paljon aikaa lasteni kanssa;).
Vähän kyllä harmittaa isin puolesta,kun sen tarvii klo 5 herätä aamulla ja me lasten kanssa nukumme pitkään ja otamme rennosti jos siltä tuntuu...(tasa-arvoa??)