Lue keskustelun säännöt.
Suru siitä että ei ole lapsuudenperhettä enää
30.09.2025 |
Toinen vanhempi ja nuorempi sisarus kuollut. Toinen vanhempi vakavasti sairas ja elinajan ennuste ihan muutamien kuukausien luokkaa. Olen 40v ja minulla itselläni vielä suht pienet lapset. Tuntuu jotenkin tosi yksinäiseltä ja tietty suree jo valmiiksi toisenkin vanhemman poismenoa.
Ei ole ketään keneltä voisi pyytää apua tai edes kertoa omista tai lasten asioista. Miehen sukuunkin välit on etäiset, joten sieltäkään puolelta eivät lapset saa kokemusta läheisestä isovanhemmasta.
En tunne lähipiirissäni ketään sellaista jolla olisi tällainen tilanne. Kaikilla kavereilleni on läheiset välit vanhempiinsa, ovat ihan lähes päivittäin tekemisissä, isovanhemmat haluavat viettää aikaa lastenlastensa kanssa, saattava tukea perheitä eri tavoin. Toki puolin ja toisin. En usein sure tätä, enkä ole kateellinen kenellekään, mutta kyllä välillä harmittaa se ettei itsellä ole tällaista koskaan ollut.
Muita keillä sama kohtalo? Mitä ajattelette itse asiasta?
Kommentit (36)
Vierailija kirjoitti:
Ap sinulla on omat lapset. Se on paljon enemmän kuin lapsettomilla yksinäisillä, joiden lapsuudenperhe on kuollut.
Suru on aina subjektiivista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ymmärtänyt, että olen tullut täysin vainoharhaiseksi. Että ajatukseni eivät ole normaaleja kaikilta osin. Ei ole tavanomaista esimerkiksi ajatella, että tänään ei kukaan läheltä kuollutkaan. Tai ostaa kaappiin lahjoja yli 10 vuoden päähän siltä varalta, että jos itse kuolee. Mutta ehkä tällaisetkin reaktiona tai kehityskulkuna ovat kuitenkin luonnollisia suhteessa kokemuksiin.
En osaa samastua. Olen itse menettänyt isäni 5-vuotiaana ja äitini 19-vuotiaana. Silloin tuntui olo orvolta. Kaipasin isää koko lapsuuteni ja kun olin toipunut siitä, äiti kuolikin yllättäen nopeasti edenneeseen sairauteen. Ja kun sanon nopeasti, sitä se oli. Hän jonotti ensin tk lääkärille monta viikkoa, sitten erikoislääkärin tutkimuksiin lähes 3 kuukautta! Sinä aikana oireet pahenivat. Hän kävi tutkimuksissa ja sai epäillyn diagnoosin, hoitosuunnitelman ja kutsun seuraavaan tutkimukseen. Sitä kutsua hän EU koskaan ehtinyt noudattaa, kuoli 2 viikkoa sairaalakäynnistä. Minulla oli aikaa siis sopeutua 2 viikkoa siihen, että hän on vakavasti sairaa, enkä ehtinyt kuolemaa edes ajatella mahdollisena.
Kun olen aina tottunut siihen aikuisena, ettei ole vanhempia, en pysty edes kuvittelemaan, millaista olisi jos he eläisivät. Sain ensimmäisen lapseni 28-vuotiaana. Hänellä on ollut mummi ja ukki, mieheni vanhemmat. Kumpikaan ei koskaan auttanut arjessa, kun meidän kaksi lastamme olivat pieniä. Kävivät synttärijuhlissa tai joskus pyysivät kylään. Meiltä oli edesmenneen appeni luo tunnin ajomatka, anopin luo 4 tunnin. Anoppi on aina asunut ahtaasti, emmekä ole kertaakaan hänen luonaan yöpyneet. Hänellä on ollut kaksi erilaista syöpää, joiden hoitamiseen on mennyt aikaa, rankkoja hoitoja. Ollaan joskus jopa käyty sairaalassa siellä 4 tunnin matkan päässä käyty vierailulla kun hän oli isossa syöpäleikkauksessa ja oltiin yö hänen tyhjässä kodissaan ja ajettiin seuraavana päivänä kotiin. Meillä on nyt teini-ikäiset lapset, mutta kun isovanhemmat ei olleet paljon tekemisissä kun olivat pikkulapsia, välit jäi etäisiksi.
Vierailija kirjoitti:
En osaa samastua. Olen itse menettänyt isäni 5-vuotiaana ja äitini 19-vuotiaana. Silloin tuntui olo orvolta. Kaipasin isää koko lapsuuteni ja kun olin toipunut siitä, äiti kuolikin yllättäen nopeasti edenneeseen sairauteen. Ja kun sanon nopeasti, sitä se oli. Hän jonotti ensin tk lääkärille monta viikkoa, sitten erikoislääkärin tutkimuksiin lähes 3 kuukautta! Sinä aikana oireet pahenivat. Hän kävi tutkimuksissa ja sai epäillyn diagnoosin, hoitosuunnitelman ja kutsun seuraavaan tutkimukseen. Sitä kutsua hän EU koskaan ehtinyt noudattaa, kuoli 2 viikkoa sairaalakäynnistä. Minulla oli aikaa siis sopeutua 2 viikkoa siihen, että hän on vakavasti sairaa, enkä ehtinyt kuolemaa edes ajatella mahdollisena.
Kun olen aina tottunut siihen aikuisena, ettei ole vanhempia, en pysty edes kuvittelemaan, millaista olisi jos he eläisivät. Sain ensimmäisen lapseni 28-vuotiaana. Hänellä on ollut mummi ja ukki, mieheni vanhemmat. Kumpikaan ei koskaan auttanut a
Niin, vai oletko vain vältellyt surua aiheesta, kun kuitenkin noin valitat appivanhemmistakin? Se on ihan inhimillistä. Joskus voi tuntua siltä että jos sallii itselleen surun niin romahtaa täysin, eikä uskalla tehdä sitä.
Vierailija kirjoitti:
Ap sinulla on omat lapset. Se on paljon enemmän kuin lapsettomilla yksinäisillä, joiden lapsuudenperhe on kuollut.
Ikävä ei kai katoa ikinä, olen jo yli 60 ja ikävöin vanhempiani ja sisaruksiani aika ajoin. Kaikki ovat jo poissa. Olivat rakkaita ja läheisiä. Mutta olen saanut 3 ihanaa lapsenlasta jotka tuovat paljon iloa elämääni ja saan heitä aika ajoin hoitaakin. Näin se vaan menee niin kuin tutussa joululaulussa Maa on niin kaunis "kiitävi aika, vierähtävät vuodet, miespolvet vaipuvat unholaan..."...... no eivät omat rakkaat ihmiset vaivu unholaan niin kauan kuin he ovat muistoissamme. Mutta tämä on se kiertokulku. Kannattaa elää nyt ja tässä ja nauttia lyhyestä elämästä sen minkä voi ja osaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En sure ettei ole ketään muistamassa mun lapsuutta. Enkä oikein nuoruuttakaan. Olen naimisissa, lapseni kasvoivat sosiaalisemmiksi kuin minä ja nyt lapsenlapset kasvavat.
Sisaruksia on 2 hengissä, vanhempia kuin minä, eikä he siksikään tiedä mun lapsuudesta. Toiseen luotin aikoinaan, mutta luottamus meni äidin kuoleman aikoihin. Mua käytettiin äidin likasankona hänen ollessaan vanhuuden sairas koko sen ajan kun olin olemassa. Itse en ymmärtänyt tilannetta. Isä kuoli, kun olin alle kouluikäinen.
Mutta ap ja muut, keskittykää siihen mitä teillä on. Älkää surkea sitä mitä ei ole (enää).
Vierailija kirjoitti:
Kun molemmat vanhemmat ja kaikki sisarukset kuolleet niin...
...lapsuudeltasi puuttuu aikalaistodistaja; silloin vain sinä muistat sen, ei kukaan muu enää.
Huikea ajatus, ahdistavakin.
Todellisuudessa sisarukset voivat muistaa samoja asioita kovin eri tavoin. Muistoja värittää oma ikävaihe ja luonne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa tärähtäneeltä. En ole missään tekemisissä lapsuudenperheen kanssa ja olen 30v. Syystä että elämä on paljon parempaa ilman päsmäröiviä vanhuksia. Jos saisin lapsia, en tutustuttaisi heitä näihin väkivaltaisiin ja dominoiviin yksilöihin ollenkaan.
Vierailija kirjoitti:
Kun molemmat vanhemmat ja kaikki sisarukset kuolleet niin...
...lapsuudeltasi puuttuu aikalaistodistaja; silloin vain sinä muistat sen, ei kukaan muu enää.
Huikea ajatus, ahdistavakin.
?
Ei eroa millään tavalla siitä kuin että olet metsässä yksin ja koet jotakin, mitä kukaan muu ei näe. Ei tee sitä sen todemmaksi tai epätodemmaksi. Eikä noista asioista tarvitse myöskään "todistaa" mitään mihinkään suuntaan, vaan ne voi jättää menneeseen ja elää elämäänsä eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on vanhemmat elossa, mutta en ole heidän mielestään mitenkään kiinnostava. Ovat jääneet lapsilleni tosi vieraiksi. Muuttivat vielä eläkeiässä aina vaan kauemmaksi niin pieneen asuntoon, ettei sinne mahdu kunnolla edes vierailulle. En olisi halunnut, että asiat menevät näin, mutta eipä tälle mitään voi. Tuntuu, että olen itse kasvattanut itseni ja henkisesti orpo.
Luultavasti omien traumojen pohjalta olen valinnut puolison, jonka vanhemmat ovat vielä välinpitämättömämpiä. Onneksi meillä on sentään oma perhe.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun molemmat vanhemmat ja kaikki sisarukset kuolleet niin...
...lapsuudeltasi puuttuu aikalaistodistaja; silloin vain sinä muistat sen, ei kukaan muu enää.
Huikea ajatus, ahdistavakin.
Todellisuudessa sisarukset voivat muistaa samoja asioita kovin eri tavoin. Muistoja värittää oma ikävaihe ja luonne.
Ei se aina ole sitäkään. Samassa perheessä voidaan kohdella lapsia eri tavalla. Meillä oli tytöt ja poika. Poika oli vapaa tekemään valintoja, tyttöjä painostettiin olemaan juuri tietynlaisia, eli ahkeria, tunnollisia, kilttejä. Pojalle ostivat mopon, tytöille ei, vaikka itse sitä toivoin. Poika sai muuttaa myöhemmin vanhempien omistamaan yksiöön ilmaiseksi. Hän säästi valtavan summan rahaa omakotitalon hankintaa varten asumalla vuosikausia täysin ilmaiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äkkiä siihen tottui. Äiti kuoli, kun olin 34-vuotias ja isä kuoli heti seuraavana vuonna.
Minusta tässä ketjussa on ollut koskettavia viestejä. Voimia kaikille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Edellinen vielä jatkaa.. tuon saman takia roikuin huonossa avoliitossa yli 20 vuotta, kun muuten olisin ollut täysin yksin.
No tällaisesta syystä parisuhteessa roikkumisen ymmärtääkin.
Minulla on suuri ja läheinen perhe ja suku, enkä ole ollut koskaan parisuhteessa. Menen sellaiseen vain, jos tulee vastaan joku jonka kanssa kolahtaa.
Elämä menee eteenpäin, niin se vain on. Nauttikaa niin kauan kun on kivaa.
Minä olen tyytyväinen ettei sitä helvetin esikartanoa psykopaatteineen tarvitse enää sietää.