Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Suru siitä että ei ole lapsuudenperhettä enää
30.09.2025 |
Toinen vanhempi ja nuorempi sisarus kuollut. Toinen vanhempi vakavasti sairas ja elinajan ennuste ihan muutamien kuukausien luokkaa. Olen 40v ja minulla itselläni vielä suht pienet lapset. Tuntuu jotenkin tosi yksinäiseltä ja tietty suree jo valmiiksi toisenkin vanhemman poismenoa.
Ei ole ketään keneltä voisi pyytää apua tai edes kertoa omista tai lasten asioista. Miehen sukuunkin välit on etäiset, joten sieltäkään puolelta eivät lapset saa kokemusta läheisestä isovanhemmasta.
En tunne lähipiirissäni ketään sellaista jolla olisi tällainen tilanne. Kaikilla kavereilleni on läheiset välit vanhempiinsa, ovat ihan lähes päivittäin tekemisissä, isovanhemmat haluavat viettää aikaa lastenlastensa kanssa, saattava tukea perheitä eri tavoin. Toki puolin ja toisin. En usein sure tätä, enkä ole kateellinen kenellekään, mutta kyllä välillä harmittaa se ettei itsellä ole tällaista koskaan ollut.
Muita keillä sama kohtalo? Mitä ajattelette itse asiasta?
Kommentit (24)
Vierailija kirjoitti:
Ap sinulla on omat lapset. Se on paljon enemmän kuin lapsettomilla yksinäisillä, joiden lapsuudenperhe on kuollut.
Suru on aina subjektiivista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ymmärtänyt, että olen tullut täysin vainoharhaiseksi. Että ajatukseni eivät ole normaaleja kaikilta osin. Ei ole tavanomaista esimerkiksi ajatella, että tänään ei kukaan läheltä kuollutkaan. Tai ostaa kaappiin lahjoja yli 10 vuoden päähän siltä varalta, että jos itse kuolee. Mutta ehkä tällaisetkin reaktiona tai kehityskulkuna ovat kuitenkin luonnollisia suhteessa kokemuksiin.
En osaa samastua. Olen itse menettänyt isäni 5-vuotiaana ja äitini 19-vuotiaana. Silloin tuntui olo orvolta. Kaipasin isää koko lapsuuteni ja kun olin toipunut siitä, äiti kuolikin yllättäen nopeasti edenneeseen sairauteen. Ja kun sanon nopeasti, sitä se oli. Hän jonotti ensin tk lääkärille monta viikkoa, sitten erikoislääkärin tutkimuksiin lähes 3 kuukautta! Sinä aikana oireet pahenivat. Hän kävi tutkimuksissa ja sai epäillyn diagnoosin, hoitosuunnitelman ja kutsun seuraavaan tutkimukseen. Sitä kutsua hän EU koskaan ehtinyt noudattaa, kuoli 2 viikkoa sairaalakäynnistä. Minulla oli aikaa siis sopeutua 2 viikkoa siihen, että hän on vakavasti sairaa, enkä ehtinyt kuolemaa edes ajatella mahdollisena.
Kun olen aina tottunut siihen aikuisena, ettei ole vanhempia, en pysty edes kuvittelemaan, millaista olisi jos he eläisivät. Sain ensimmäisen lapseni 28-vuotiaana. Hänellä on ollut mummi ja ukki, mieheni vanhemmat. Kumpikaan ei koskaan auttanut arjessa, kun meidän kaksi lastamme olivat pieniä. Kävivät synttärijuhlissa tai joskus pyysivät kylään. Meiltä oli edesmenneen appeni luo tunnin ajomatka, anopin luo 4 tunnin. Anoppi on aina asunut ahtaasti, emmekä ole kertaakaan hänen luonaan yöpyneet. Hänellä on ollut kaksi erilaista syöpää, joiden hoitamiseen on mennyt aikaa, rankkoja hoitoja. Ollaan joskus jopa käyty sairaalassa siellä 4 tunnin matkan päässä käyty vierailulla kun hän oli isossa syöpäleikkauksessa ja oltiin yö hänen tyhjässä kodissaan ja ajettiin seuraavana päivänä kotiin. Meillä on nyt teini-ikäiset lapset, mutta kun isovanhemmat ei olleet paljon tekemisissä kun olivat pikkulapsia, välit jäi etäisiksi.
Alue: Aihe vapaa
Minä olen tyytyväinen ettei sitä helvetin esikartanoa psykopaatteineen tarvitse enää sietää.