Suru siitä että ei ole lapsuudenperhettä enää

Lisäksi sitä alkaa jo miettiä että jos molemmat vanhemmat kuolleet 60-70v ja sisarus jo päälle 30v, että tuskin oma elinajan ennustekaan kovin pitkä on. Onhan yksinäisyys kuormittavaa ja se että aina on joutunut pärjäämään yksin, sekä tietenkin kokemaan näitä menetyksiä Avioliittokaan ei helpoimmasta päästä ole ollut, mutta tässä tilanteessa on aika suuri kynnys erota kun ei minkäänlaista tukiverkkoa oikeasti ole. Pakko vaan jaksaa ja pärjätä lasten takia, ei auta muu. Mutta ei ole aina helppoa.

T.Ap

Minulla ei ole ollut koskaan ketään keneltä pyytää apua. Olin täysin heitteillä koko lapsuuteni, ja kotoa lähdin 17. Sen jälkeen olen ollut omillani. yksi sisko on, joka ihan sekaisin oleva narkki, jos enää on hengissä.

Ikää nyt 49, ja myönnän kyllä on ollut koko elämän orpo olo. Pakko ollut vaan pärjätä. Toki olisi voinut antaa periksikin, mutta minulle se ei ole ollut vaihtoehto. Ei ole ollut elämässäni edes isovanhempia, koska kuolivat jo kun olin pieni. 

varsinkin juhlapyhät on vaikeita. Tsemppiä sulle elämääsi.

Edellinen vielä jatkaa.. tuon saman takia roikuin huonossa avoliitossa yli 20 vuotta, kun muuten olisin ollut täysin yksin. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole ollut koskaan ketään keneltä pyytää apua. Olin täysin heitteillä koko lapsuuteni, ja kotoa lähdin 17. Sen jälkeen olen ollut omillani. yksi sisko on, joka ihan sekaisin oleva narkki, jos enää on hengissä.

Ikää nyt 49, ja myönnän kyllä on ollut koko elämän orpo olo. Pakko ollut vaan pärjätä. Toki olisi voinut antaa periksikin, mutta minulle se ei ole ollut vaihtoehto. Ei ole ollut elämässäni edes isovanhempia, koska kuolivat jo kun olin pieni. 

varsinkin juhlapyhät on vaikeita. Tsemppiä sulle elämääsi.

No mikset muuta Viipuriin?

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole ollut koskaan ketään keneltä pyytää apua. Olin täysin heitteillä koko lapsuuteni, ja kotoa lähdin 17. Sen jälkeen olen ollut omillani. yksi sisko on, joka ihan sekaisin oleva narkki, jos enää on hengissä.

Ikää nyt 49, ja myönnän kyllä on ollut koko elämän orpo olo. Pakko ollut vaan pärjätä. Toki olisi voinut antaa periksikin, mutta minulle se ei ole ollut vaihtoehto. Ei ole ollut elämässäni edes isovanhempia, koska kuolivat jo kun olin pieni. 

varsinkin juhlapyhät on vaikeita. Tsemppiä sulle elämääsi.

Tuo orpo olo kuulostaa kyllä tutulta.. Minullakaan ei ole ollut isovanhempia, koska hekin kuolivat suht nuorena, jopa ennen syntymääni yhtä lukuunottamatta, joka oli taas vuosikymmeniä muistisairas. Muu suku myös jotenkin unohtanut minut kokonaan. 

Tämä vanhempi joka vielä toistaiseksi elossa on pitkään ollut vakavasti sairas ja mielenterveysongelmainen. Onhan se raskasta kun oma lapsi ja puoliso kuolee.. Ei hän koskaan päässyt niistä yli, eikä ole jaksanut olla ollenkaan kiinnostunut minun elämästäni tai lapsenlapsista ikävä kyllä. 

 

Minulla sentään omat lapset, mutta hävettää vähän sekin ettei tosiaan mitään sukua oikeastaan ole. Hekään eivät ole koskaan saaneet mitään huomiota tai lahjoja isovanhemmilta tai muulta perheeltä. 

 

Kyllä tunnistan ajoittain sellaisen syvän haikeuden ja surun kaikista menetyksistä. Tsemppiä myös sinulle kaikesta huolimatta!

5= ap

Vierailija kirjoitti:

Edellinen vielä jatkaa.. tuon saman takia roikuin huonossa avoliitossa yli 20 vuotta, kun muuten olisin ollut täysin yksin. 

Näinpä, tosi ymmärrettävää.. Minulla taitaa olla sama tilanne, ei ihan 20v vielä täynnä, mutta melkein. Olen miettinyt eroa pitkään, mutta ei vaan ole ollut voimia siihen, on niin paljon ollut kaikkea muuta. Miehen suku aina myös jollain tavalla ylenkatsoneet minua. Enkä rehellisesti usko että minussa on niin paljon vikaa, sattuavat vaan hekin olemaan aika ikäviä ihmisiä, joten turha sitäkään sitten surra ettei heihin ole ollut läheiset välit. T. Ap

Näinkö on.

Vai niin.

Ja v.tut.

Ei oo ikävä. Selvisin hengissä.

Hei ap täällä toinen! 43v, kuopus kohta 4 ja esikoinen jo aikuinen. Eri isät.

Esikoisella oli ympärillä sukua isänsä puolelta, kivat appivanhemmat mulla ja mulla oli elossa vanhemmat ja mummo. Oli ihanaa aikaa ja kyläpaikkoja ja hoitajia riitti. Elämässä oli kerroksia. Molemmat vanhempani kuolivat 70v iässä, isä 10 vuotta sitten ja äiti ehti nähdä kuopuksen.  Mummoni kuoli ennen kuin tapasin nykyisen mieheni.

Yhtäkkiä tajusin että ei ole ketään elossa enää, kukaan ei muista lapsuuttani eikä pyydä kylään mieheni puolenkin suku on hyvin etäistä ja vain vanha äitinsä on elossa, josta ei kyllä ole ollut iloa edes lapselle. Anoppia ei vaan kiinnosta lapsenlapsi yhtään, eikä voi pakottaa.

Yksinäistä on kyllä, lapset kannattaa tehdä nuorena jos haluaa nauttia mummoista ja suvusta ympärillä

Vierailija kirjoitti:

Hei ap täällä toinen! 43v, kuopus kohta 4 ja esikoinen jo aikuinen. Eri isät.

Esikoisella oli ympärillä sukua isänsä puolelta, kivat appivanhemmat mulla ja mulla oli elossa vanhemmat ja mummo. Oli ihanaa aikaa ja kyläpaikkoja ja hoitajia riitti. Elämässä oli kerroksia. Molemmat vanhempani kuolivat 70v iässä, isä 10 vuotta sitten ja äiti ehti nähdä kuopuksen.  Mummoni kuoli ennen kuin tapasin nykyisen mieheni.

Yhtäkkiä tajusin että ei ole ketään elossa enää, kukaan ei muista lapsuuttani eikä pyydä kylään mieheni puolenkin suku on hyvin etäistä ja vain vanha äitinsä on elossa, josta ei kyllä ole ollut iloa edes lapselle. Anoppia ei vaan kiinnosta lapsenlapsi yhtään, eikä voi pakottaa.

Yksinäistä on kyllä, lapset kannattaa tehdä nuorena jos haluaa nauttia mummoista ja suvusta ympärillä

Tämä on kyllä totta. Tai sitten isovanhempien pitää vaan pysyä hengissä pidempään.

Serkku? Täti? Muu suku. Terapeutti, kriisit. Tukihenkilö. Uudet tutut.

Vierailija kirjoitti:

Serkku? Täti? Muu suku. Terapeutti, kriisit. Tukihenkilö. Uudet tutut.

Ei ole sama asia

Itse asun kaukana muusta perheestä ja tuntuu pahalta kun iäkkäät vanhemmat on niin kaukana. Olen ajatellut että etsisin läheltä jonkun vanhuksen jota voisin käydä auttamassa ja ulkoiluttamassa. Saisin samalla itselleni seuraa.

Minulla oli yksi sisarus. Tämä kuoli päihteisiin. Päihteisiin. Täysin turhaa ja älytöntä. Eihän siinä ole mitään järkeä. Ajatukset kiertävät koko ajan naurettavaa kehää. 

Yksi harvoista kavereistani kuoli, isovanhempani kuolivat ja olin pitkään hirveän perintöriidan keskellä, puolison lapsuudenperheen jäseniä kuoli yhtäkkisesti, vanhempani kuoli, sisarukseni kuoli. Siinä välissä taisteltiin vuosikaudet oman biologisen lapsen saamisesta ja kaikki aina epäonnistui todella hämmästyttävän huonolla harvinaisella tuurilla yhä uudelleen ja uudelleen. Sanomattakin selvää, että myös työuran eteen on saanut taistella. Puolisoni on edelleen traumatisoitunut, ahdistunut ja masentunut ja itsekin olen oireillut pitkään. Mutta se ainoa lapsi on lähes täydellinen. 

Ap sinulla on omat lapset. Se on paljon enemmän kuin lapsettomilla yksinäisillä, joiden lapsuudenperhe on kuollut.

Itsellä molemmat vanhemmat kuolleet kun olin 30-vuotias. Muutaman vuoden päästä myös toinen sisarus kuoli. 

Itse 42 ja lapseton enkä ole naimisissa. Asun yksin. Äitini kuoli jo 90-luvulla ollessani hyvin nuori. Isä kuoli kun olin 26. Kaksi veljeä on, mutta kumpikaan heistä ei muista lapsuudestamme mitään. Jos haluaisin esim kysyä jotain vanhemmistani tai lapsuudestani, ei ole ketään jolta kysyä tai joka muistaisi. 

Isovanhemmat ovat kuolleet, isän sisarukset kuolleet kaikki. Äidin yksi sisko on elossa. 

Kun molemmat vanhemmat ja kaikki sisarukset kuolleet niin...

...lapsuudeltasi puuttuu aikalaistodistaja; silloin vain sinä muistat sen, ei kukaan muu enää. 

Huikea ajatus, ahdistavakin. 

Olen lapseton ihminen ja menetin molemmat vanhemmat +- 40v. Sukuun ei ole oikein yhteyksiä.

Haikeaa on. Juuretonta. Mutta olen yrittänyt etsiä itselleni ns. varavanhempia. Olen löytänyt muutamia seurakunnan kautta ja minulla on myös pitkäaikainen terapeutti. Eihän nämä vanhempia korvaa mutta auttavat eteenpäin.