Olen alkanut toivoa kuolemaa jollakin oudolla tavalla. En ole masentunut, mutta tuntuu kuin elämä menisi nyt päin prinkkalaa. Olen 75 v.

Täysin normaalia ikääntyessä, eläminen vaikeutuu vuosi vuodelta, joutuu ponnistelemaan aina vähän enemmän, siitä ei vain yleensä puhuta. 

Ei ole tuttua minulle, olen 76v. ja edelleen nautin elämästä.

Koskaan ei tiedä, milloin ja miten päättyy, ja se on hyvä niin.

Pitää elää loppuun saakka, keksiä ne asiat, joista nauttii, niin on paljon mukavampaa.

Nuoremmillakin on nykyisin usein tunne, ettei tulevaisuus tuo toivoa tai iloa. Yleinen maailmantilanne vaatisi mielestäni maahan johtajia, jotka korostaisivat yhtenäisyyttä ja vahvuuksien korostamista. Jos presidentti hymyilee kuin irvikissa urhelusuorituksensa jälkeen, se ei ole positiivisuuta vaan narsismia! Todellisia kannustavia päättäjiä ja esikuvia kaivataan kipeästi. Tavallinen ihminen tuntee vain voimatonta raivoa tai toisaalta masennusta. Elettyään 75 vuotta on jo vertailukohtia menneeseen, joten turhautuminen ja apeus on ymmärrettävää. Läheisten menetyksiä on ehkä useita. Rauha löytyy omasta sisimmästä, itseäni on nuoresta pitäen kiehtonut itämainen uskontokäsitys jonka mukaan myös kärsimys kuuluu oleellisesti elämänkaareen. Muista: onni on usein pieniä onnenpilkahduksia. 

Me toisen maailmansodan jälkeen syntyneet olemme tähän saakka nähneet maailman "menevän eteenpäin". On ollut toivoa ilmassa, monenlaisia parannuksia saatu aikaan. Tasa-arvo, humaanisuus, oikeudenmukaisuus ovat olleet ohjenuorina. Nyt tuntuu, että nuo hyvät asiat ovat saavuttaneet laikipisteensä. "Pahat voimat" ovat saaneet vallan. Ollaan käännytty kohti autokraattista maailmankäsitystä. Vain rahalla on merkitystä ja sen myötä vallalla. Propaganda ja manipulointi saavat ihmisten päät sekaisin. Euroopan yhtenäisyyskin rakoilee, USA:n sisäisestä tilanteesta puhumattkaan. Jotenkin ei vaan jaksaisi nähdä tällaista käännettä arvomaailmassa.