Oon joka työpaikkassa, opiskeluissa tai ryhmissä jäänyt ulkopuoliseksi

Vierailija kirjoitti:

Jos monessa eri paikassa jää ulkopuoliseksi, niin sitten pitää katsoa peiliin. Sun täytyy muuttaa itseäsi, ei ympäristöä, mikäli haluat että tilanne muuttuu. 

Häh ? Minä huomasin että kyllä tulin toimeen työkavereiden kanssa, mutta kun tuli isompi kokous, niin huomasin jääväni yksin tupakkapaikalla, lähin työkaveri hakeutui toisen työkaverin seuraan, joka oli siis hänet kouluttanut töihin, ajattelin että tarvitsee tukea. 

Ihme laumasieluja ihmiset nykyään. Työpaikalla tehdään työt, itse olen sitä tyytyväisempi, mitä vähemmän siellä on turhaa sosialiseeraamista ja ryhmätöitä. Tietysti peruskohtelias täytyy olla, sanoa huomenet jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuolema ei ole ratkaisu ongelmaasi vaan se että hakeudut sellaiseen porukkaan missä voit kertoa rehellisesti tunteistasi ja sen myötä myös oivallat että et ole yksin tämänkään tunteesi kanssa. 

Ei kannata olla missään luuseriporukassa missä kaikki voivottelee miten he ovat niin erilisia kun muut ja kaikki kiusaa.

En itse puhuisi mistään "luuseriporukasta" mutta on totta, että jaetun trauman pohjalle rakentuva ystävyys ei aina ole mitenkään terve. Joskus siitä yhteisestä traumasta pääsee muodostumaan salakavalasti yhteinen identiteetti ja silloin ollaan kyseenalaisilla vesillä. Ystävyyteen tarvitaan muutakin yhteistä kuin koetut vaikeudet ja jossain vaiheessa joku saattaa huomata, että traumaattisen taustan lisäksi heillä ei ole mitään muita yhdistäviä tekijöitä. Juuri sen koetun trauman, esimerkiksi kiusaamisen, takia irtipäästäminen ei ole niin yksinkertaista, koska se tuntuisi yhdeltä hylkäämiskokemukselta lisää. Lisäksi ainakin joissain vertaistukiryhmissä on esiintynyt sitä, että jonkun jäsenen alkaessa voida paremmin muut alkavat vetää häntä takaisin samaan kuoppaan, koska jotkut eivät kestä sitä ajatusta, että joku muu voi toipua ja mennä elämässään eteenpäin. 

Samantyyppinen tausta voi ilman myös lisätä ymmärrystä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta, kunhan omat haavat on hoidettu siinä määrin, etteivät ne enää vääristä esimerkiksi sosiaalista kanssakäymistä. Silloin ystävyyden voi rakentaa sille lähtökohdalle, että sen muodostavat aidosti toistensa seurassa viihtyvät ihmiset eivätkä toisistaan pakonomaisesti turvaa ja validointia etsivät.

Mä en edes kuvittele ikinä saavani ystäviä tai kuuluvani mihinkään ryhmään tai ryhmäytyväni. Pärjään oikein erinomaisen hyvin yksin ja itsekseni. Jos pääsen hyvään porukkaan, niin hyvä, mutta idareitten kanssa mulla ei ole edes tarvetta tutustua. Työ työnä, joskus on paremmat työkaverit, joskus huonommat. Kun seisoo omilla jaloillaan, niin ihmiset ovat kiinnostuneita seurastasi. Pari hyvää ystävää on, enempää en tarvitse. 

Vierailija kirjoitti:

Ootko autisti etkä tajua olevasi ihan erilainen kuin muut? 

Miksi erilaiset eivät voisi olla kavereita keskenään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos monessa eri paikassa jää ulkopuoliseksi, niin sitten pitää katsoa peiliin. Sun täytyy muuttaa itseäsi, ei ympäristöä, mikäli haluat että tilanne muuttuu. 

Häh ? Minä huomasin että kyllä tulin toimeen työkavereiden kanssa, mutta kun tuli isompi kokous, niin huomasin jääväni yksin tupakkapaikalla, lähin työkaveri hakeutui toisen työkaverin seuraan, joka oli siis hänet kouluttanut töihin, ajattelin että tarvitsee tukea. 

Mihin tarvitset koko ajan jotain viereen?

Älä käytä energiaa/aikaa niihin ihmiseen jotka eivät halua olla kanssasi.