Voisiko joku sanoa mulle jotain lohduttavaa?

Meillä ei ole kovin hyvä suhde miehen kanssa ja oon yrittänyt puhua omista tarpeista. Sunnuntaisin on paikallinen tapahtuma ja olen neljä viikkoa jo toivonut, että mentäisiin yhdessä perheen kanssa sinne. Sen sijaan lupauksista huolimatta mies on nukkunut puolille päiville, vaikka tapahtuma alkaa aamulla yhdeksältä.

En oo puhunut lapsille tapahtumaan menosta, koska en luota siihen että mies sinne kuitenkaan meidän kanssa lähtee.

Aamulla koitin miestä herättää ensin hyvällä, koska sanoi mulle pari viikkoa sitten, että herätä vaikka sitten vaikka kovemmin, jos ei meinaa nousta. Lopulta sitten annoin ihan laidallisen ja kysyin, että miksi ei priorisoi perhettä ja yhteisiä menoja niin, että jo illalla menisi nukkumaan niin ajoissa, että jaksaisi aamulla nousta. Että näyttää nyt todellakin siltä, että vaikka sanoo lähtevänsä meidän kanssa, niin oikeasti ei anna sille ajatustakaan.

Mies suuttui ja minä sain kunnon itkukohtauksen. Lapsetkin ihmettelivät ja toivat mulle kasan pehmoleluja ja tekivät mulle aamupalaa miehen vielä mököttäessä sängyssä. 

Tää hajoaminen on ihan poikkeuksellista, koska oon tottunut olemaan se, joka hoitaa kaikki asiat ja aamulla herää lasten kanssa kun mies vetelee sikeitä. Mies nousi nyt. Mulla on ihan tosi paha mieli siitä, että priorisoi oman ajan perheen edelle.

Järki sanoo, että nyt vaan sovittelemaan, mutta tiedän jo valmiiksi, että ei sano mitään, vaan taivastelee vaan että miksi otan asiat niin raskaasti. Toisaalta järki sanoo, että eroa, mutta sitten oon yksin senkin edestä.

Ensi viikolla on reissussa kavereiden kanssa, joten olisi edes sen takia voinut vaivautua tänään.

En ole itsekään täydellinen, mutta mitään ei tehdä yhdessä, ellen minä suunnittele. 

Sanoin miehelle, että me ollaan kyllä sellaisessa umpikujassa, josta en yksin selviä. Mies vaan mumisi että kyllähän tässä jotain pitäisi varmaan tehdä.

Mä en jaksa.