Kokeeko joku muu, että elää elämää, jota luuli haluavansa?

Otsikossa kysymys. Olen saanut elämältä sen mitä moni toivoo saavansa. En ole rikas, mutta pärjään hyvin. Hyvä ja kunnollinen mies, koira ja yksi taaperoikäinen lapsi. Silti tuntuu, että en elä omaa elämääni vaan jonkun toisen. Tai en tunne tätä omakseni. Hävettää ja nolottaa, silti en voi sille mitään, että nyt jos voisin palata ajassa taaksepäin niin valitsisin toisin. Suoritan arjen ja hoidan asiat. Muutkin ovat alkaneet huomautella, että en naura enää tai oikeastaan jos nauran, että kiva nähdä nauravana. Olen jumissa elämässäni. En tule eroamaan ainakaan ennen, kuin lapsi on aikuinen, jos mies ei jätä. Silloin olen lähes 60v. Ehkä sitten pääsen elämään omaa elämääni, joka olisi varmaan erakoitumista. Olen tainnut elää koko elämäni muille. Masentunut en ole. Kohtalotovereita?