Koska itkit viimeksi - miksi?

Perjantaina moneen otteeseen kun katsoin kaikki Angelika elokuvat yhteenmenoon.

Varmaan joskus lapsena koska jokin asia keljutti. Aikuisena(45 vuotias) en ole kertaakaan itkenyt

Koko viikonlopun itkenyt . Läheisyyden ja seksin puute tuntuu fyysisenä kipuna. Ei löydy seuraa eikä erektio toimi . 

 

m36

Katsoin muutama päivä sitten Louis Theroux'n eutanasiadokumentin ja siinä itketti vanhan miehen kuolema. Hän sairasti haimasyöpää, hoidot vain pahensivat hänen vointiaan ja hän päätti lähteä oma-aloitteisesti, vaimo, ystävien ja lasten ympäröimänä. En varsinaisesti kannata eutanasiaa itse mutta olihan se hieno lähtö. 

Samassa dokkarissa itketti myös syöpäsairaan naisen vähän toisella kymmenellä oleva poika, fantastisen viisas ja lahjakas nuori ihminen, joka joutui elämään tietoisena siitä että äiti kuolee pian. Äiti tosin sitten kuoli luonnollisesti, eli ei valinnut eutanasiaa. 

Eilein ja tänään aamulla jouduin luopumaan omasta rakkaasta 8v kissastani 💔💔😭😭

Vierailija kirjoitti:

Koko viikonlopun itkenyt . Läheisyyden ja seksin puute tuntuu fyysisenä kipuna. Ei löydy seuraa eikä erektio toimi . 

 

m36

Höh. Mut maailma on ihmisiä täynnä. Jos nyt ei natsaa niin se ei tarkoita etteikö myöhemmin löytyisi jotain erityistä. Jälkimmäiseen en osaa ottaa muuta kantaa kuin että kannattaisko jutella lääkärille? Toihan voi johtua jostain stressistäkin jos oot laittanut itsellesi ihan hirveät paineet siitä, ettei omaa kultaa löydy. Mitä jos laittaisit itsesi fyysisesti elämäsi kondikseen. Mielikin kirkastuu ja saa uutta virtaa elämään. Tsemppiä! N33

Tänään kahteen kertaan ja voipi olla että vielä kolmannenkin. Suren heikossa kunnossa olevaa muistisairasta äitiäni joka on menettänyt aivan kaiken elämänhalunsa ja haluaisi jo päästä haudan lepoon. Tuollainen ei ole ihmisarvoista elämää! Lisäksi itkettää tämä aika totaaliseksi mennyt yksinäisyys ja varsinkin nyt tässä tilanteessa kaipaisi muiden ihmisten seuraa että saisi ajatukset edes hetkeksi iloisempiin juttuihin. Siksi sitä täällä palstallakin tulee jumitettua vaikka nytkin vellon tässä samassa kurjuudessa.

Ennen en itkenyt ikinä vaikka olisi ollut syytäkin ja nykyään itken melkein mistä vaan vastoinkäymisestä. Viimeksi eilen.

Eilen. Läheinen sai sairauskohtauksen, itkin siinä vaiheessa kun ambulanssi lähti tuhatta ja sataa pillit huutaen pihalta

Tänään, eilen, toissapäivänä; narskumieheni on taas "sillä" tuulella. 

Tänään kun kuuntelin Kotiinpalaajien biisiä Paras päivä. Tuli niin mieleen menehtynyt kummitätini joka kuollessaan painoi 45 kg mutta nyt hänellä on hyvä olla. Edellisen kerran itkin viime sunnuntaina kolmesti, ensin aamulla kun soitin kummitätini miehelle nimipäiväonnittelet ja tietysti puhuttiin kummitädistä niin molemmat itkettiin, sitten päivällä kun olin tehnyt kortin kirkkokaverilleni hänen menehtyneestä koirastaan ja me molemmat itkettiin ja kolmannen kerran papin saarnan aikana, oli elämäni paras saarna.

Vierailija kirjoitti:

Eilen. Läheinen sai sairauskohtauksen, itkin siinä vaiheessa kun ambulanssi lähti tuhatta ja sataa pillit huutaen pihalta

Miten hänelle kävi?

Kipuja iltapäivästä. Tämä sairaus syö minut. Tunnejuttuja tai ihmisten asioita en enää itkeskele; olen liian kyynistynyt ja syvällä.

Vierailija kirjoitti:

Eilein ja tänään aamulla jouduin luopumaan omasta rakkaasta 8v kissastani 💔💔😭😭

Otan osaa! Minäkin vein talvella kissan viimeiselle eläinlääkärireissulleen. En ollut valmistautunut siihen että hän ei tulekaan enää kanssani kotiin. Paluumatkalla itkin sitten bussissa valtoimenaan. Siinä oli jotain tosi puhdistavaa, harvoin sitä aikuisiällä näyttää tunteitaan niin avoimesti, ainakaan ihmisten ilmoilla.

Vierailija kirjoitti:

Eilen hautajaisissa. En surusta, koska en edes tuntenut vainajaa tai omaisia, vaan kuivasilmäisyyden takia. Pitää hakea huomenna silmätippoja.

Olisi naurattanut jos se ei olisi ollut sopimatonta.

Mikä siinä on vaikeaa myöntää, jos välillä itkettää oikeasti? Menee uskottavuus?

Automatkalla katsoin kännystäni Pokémonia. Tirautin kyyneltä, kun tyttö menetti vanhempansa ja koskettavaa musiikkia soi.

Toukokuussa 1957. Se on syntyessä tapana.

Keväällä. Isäni kuoli.

Vierailija kirjoitti:

Toukokuussa 1957. Se on syntyessä tapana.

Oletko mies?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eilen hautajaisissa. En surusta, koska en edes tuntenut vainajaa tai omaisia, vaan kuivasilmäisyyden takia. Pitää hakea huomenna silmätippoja.

Olisi naurattanut jos se ei olisi ollut sopimatonta.

Mikä siinä on vaikeaa myöntää, jos välillä itkettää oikeasti? Menee uskottavuus?

Tämä! Minä olen itkenyt ihan tuntemattomienkin ihmisten hautajaisissa, kun olen niin herkkä. Onhan se vähän noloa mutta mieluummin olen tällainen kuin kovanaama.