Vanhemman sooloilu lapsen soittoharrastuksessa ärsyttääs

Tapahtui eteläisen Suomen musiikkioppilaitoksessa.

Lapsi esiintyy ensimmäisissä pikkukonserteissaan, soittaa soitintaan innokkaasti mutta hurmaavasti pieleen. Isä kompensoi nostamalla flyygelin säestystehot forte fortissimoon. Katsojat pyörivät paikoillaan vaivaantuneina, myötähäpeää tuntien. Ei vähiten oppilaitoksen piano-ope.

Toisen kerran isä tapailee konsertissa samaa soitintyyppiä kuin lapsi, pitäähän hänenkin tietää jotain lapsensa instrumentista. He soittavat siis duona. Pieleen menee tälläkin kertaa mutta eihän se haittaa, kun muusikkous on verissä. 

(Huomautettkoon, ettei kyse ole Suzuki-menetelmästä, jossa vanhemmat opettelevat soittamaan yhdessä lapsen kanssa.)

Kun oman lapsen esitykset ovat ohi, isä tuijottaa tylsistyneen ja ylimielisen näköisenä puhelintaan viitsimättä keskittyä muiden lasten soittoon.

Musiikkioppilaitoksessa kukaan muu vanhempi ei toimi samoin. Huoltajissa on ammattimuusikoita ja taitavia harrastajia, mutta konserteissa vanhemmat ovat taka-alalla korkeintaan roudaajina ja säestäjinä, eivät valokeilassa estradilla. 

Kukaan ei kehtaa sanoa ääneen, että tämän yhden vanhemman jatkuva fleksailu ja ylisuuri ego on ilmiönä naurettava.

Rahalla saa paljon, mutta valitettavasti sillä ei voi saada puolelleen oppilaitoksen vanhempien huomiota saati arvostusta. Ehkä sillä voisi kuitenkin saada apua aikuistumiseen, joka vanhemmalta on jäänyt mitä ilmeisimmin kesken.