Ostettiinko sinulle aina lapsena kasvuvaraa, eli vaatteet ja etenkin kengät valtavan isoina?

Varmaan ostettiin kasvunvaraa silleen sopivasti. Kuka noin vanhoja enää muistaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kasarilla ja ysärillä riitti usein, että oli käytännölliset vaatteet päällä. Vaatteet eivät olleet statussymboli. 

Nykyisin jo aika pikkuset kulkee tarkkaan valitussa vaatetuksessa.

Ainakin meidän koulussa jo 80-luvun lopussa ala-asteella piti kaikilla olla Levikset jalassa. Mielellään leviksen paitakin ja oli muitakin tuollaisia merkkivaatteita mitä piti olla, mutta Levis oli ykkönen. Ja sitten piti olla sellainen amerikkalaistyylinen takki, joita jenkeissä silloin yliopistoissa käyttivät, ainakin leffoissa. Se, jolla ei ollut Leviksiä jalassa joutui kiusatuksi. Jo kolmannella luokalla.

Surullista.

 

Miksi surullista?

Kiusaaminen ei ole ookoo.

Nykyään vanhempana kyllä ymmärrän tuota kasvunvara-ajattelua, jos on ollut muutenkin rahasta tiukkaa. Etenkin kenkien kohdalla saattaa joutua pienillä lapsilla 1-2 kuukauden käytön jälkeen ostamaan isommat kengät, kun jalka kasvaa niin vauhdilla.

Vierailija kirjoitti:

Nykyään vanhempana kyllä ymmärrän tuota kasvunvara-ajattelua, jos on ollut muutenkin rahasta tiukkaa. Etenkin kenkien kohdalla saattaa joutua pienillä lapsilla 1-2 kuukauden käytön jälkeen ostamaan isommat kengät, kun jalka kasvaa niin vauhdilla.

Oletko itse kokeillut kävellä 2-3 numeroa liian isoissa kengissä? Se on hankalaa ja huonoksi jalalle. Ja se kenkä menee siinä usein heti huonoksi, kun sitä astuu siinä vahingossa linttaan.

Kyllä vaatteissa oli kasvunvaraa, mutta sillai sopivasti. Ihan ok vaatteissa kuljettiin ihme kyllä, vaikka rahat oli aina loppu kun isä joi. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä ostettiin myös sellaiset, että oli kasvunvaraa, mutta ei mitään epänormaalin isoja. Sillä tavalla vähän reilut.

Ihan vaan tiedoksi, että kenkien pitää aina olla sisäpuolelta pitemmät kuin jalka. Jalka mitataan, kun käyttäjä seisoo lattialla. Kengän tulee olla 1,5 cm pitempi. Tämä ei ehkä päde avokkaisiin, kun ne eivät ehkä pysy jalassa. Muistan lehtijutun perinteisetsä kenkäkaupasta. Myyjä kertoi ihmetellen, että ihmiset ostaat liian pieniä kenkiä eivätkä kuuntele asiantuntijoita. Mm kouluikäiselle tytölle oltiin ostamassa pari numeroa liian pieniä kenkiä ja myyjä oli sanonut kohteliaasti, että lapsen oikea koko on isompi. Lapsen vanhempi suuttui silloin. Itse olin kiitollinen saamastani neuvosta, kun aina oli niin vaikea löytää sopivia kenkiä. Kenkäkauppias sanoi, että monilla jalka muuttuu tai levenee iän myötä ja kehotti ostamaan isompaa kokoa. Ongelma ratkaistu. 

Mun lapsuudessa en muista että olisin koskaan saanut mitään uusia vaatteita kaupasta. Kaikki oli joko isoveljen tai serkkujen vanhoja tai sitten äiti teki itse.

Juu. Ja puhkihan ne liian isot housut kului lahkeista parissa päivässä, kun lahje roikkui kengän alla. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tuo "kasvunvara" on ihan tuttu sana ja sitä käytettiin kotona, mutta en silti muista, että vaatteissa tai kengissä sitä olisi niin paljon ollut, että olisi ollut hankala käyttää tai liikkua.

Urheiluvälineissä tuon silti tunnistan. Minulla on vuosia vanhempia isoveljiä ja jouduin aina esim. hiihtämään heidän vanhoilla suksillaan. Monot olivat joskus useita numeroja liian isot, sauvoista taas arvottiin jostain varastonperältä ne, jotka olivat vähiten liian lyhyet / liian pitkät. Voin sanoa, ettei tullut minusta liikunnanharrastajaa eikä varsinkaan hiihtäjää. Olikin aikamoinen kokemus aikuisena ostaa itselleen ensimmäiset kunnolliset, sopivat, oikeankokoiset välineet ja ymmärtää, että tämähän onkin aika kivaa.

Minulla myös oli aivan järjettömän pitkät sukset. Jonkun sukulaisen vanhat. Opettaja raivosi koulussa, kun en oppinut luisteluhiihtoa.. myöhemmin olen itse tajunnut, että ei se olisi ollut niillä suksilla mitenkään mahdollista! Mutta ysärillä ei tuntuneet opettajatkaan käsittävän mitään tälläistä, vaan oli aina lapsen oma syy, jos oli paska jossain.

Vierailija kirjoitti:

Mullakin on jäänyt lapsuudesta erikoinen tunnemuisto, että minulla oli jotenkin huonompia ja rumempia vaatteita kuin muilla. Muut tytöt oli nätimmin puettuja ja heillä oli enemmän vaatteita. Tämä on vaikuttanut kyllä itsetuntooni. Minulle äiti ompeli jonkin verran vaatteita itse, enkä todellakaan saanut mitään merkkivaatteita, oltiin hyvin hintatietoisia. 

Toisaalta, kun katselen vanhoja luokkakuvia, niin aivan samanlaisia collegepaitoja ja verkkareita sitä näyttää kaikilla olevan. En ollut mitenkään silmiin pistävän huonosti puettu, vaikka sellainen tunne itselläni oli.

Minulla oli sama kokemus. Koin, että vaatteet eivät ole yhtä hienoja kuin toisilla, mutta luokkakuvissa en näyttänyt mitenkään poikkeavalta. Joten siinä oli kyseessä nuoren ihmisen epävarmuus suhteessa saman ikäisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vaikka supertarjouksesta löydettyjen miesten farkkujen lahkeita käännettiin kasvuvaraksi, riitti niistä myös paikka-aineeksi polviin. Ja tietysti niissä oli joka suuntaan kasvuvaraa.

Voi kauhistus!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tuo "kasvunvara" on ihan tuttu sana ja sitä käytettiin kotona, mutta en silti muista, että vaatteissa tai kengissä sitä olisi niin paljon ollut, että olisi ollut hankala käyttää tai liikkua.

Urheiluvälineissä tuon silti tunnistan. Minulla on vuosia vanhempia isoveljiä ja jouduin aina esim. hiihtämään heidän vanhoilla suksillaan. Monot olivat joskus useita numeroja liian isot, sauvoista taas arvottiin jostain varastonperältä ne, jotka olivat vähiten liian lyhyet / liian pitkät. Voin sanoa, ettei tullut minusta liikunnanharrastajaa eikä varsinkaan hiihtäjää. Olikin aikamoinen kokemus aikuisena ostaa itselleen ensimmäiset kunnolliset, sopivat, oikeankokoiset välineet ja ymmärtää, että tämähän onkin aika kivaa.

Minulla myös oli aivan järjettömän pitkät sukset. Jonkun sukulaisen vanhat. Opettaja raivosi koulussa, kun en oppinut luisteluhiihtoa.. myöhemmin o

Minulla oli paria numeroa liian isot ankkamonot. Siis ne sellaiset monot, joiden etuosa vain tungettiin jokun sellaisen läpän alle siihen siteeseen ja sitten ne irtosivat siteestä melkein heti. Jalka vain heilu monon sisälle eteen ja taakse ja sivulle ja sivulle, mono irtoisi suksesta koko ajan ja eihän siitä hiihtämisestä mitään tullut. Opettaja tosiaan raivosi kun en osannut hiihtää, mutta en ollut ainoa jolle se raivosi samasta. Yhtä piinaa oli kaikki hiihtotunnit. Nykyään vihaan kaikkea liikuntaa. Sääli sinänsä.

Kyllä, aina piti olla muutaman numeron verran kasvuvaraa. Ei lapset oikeasti niin nopeasti sentään kasva. 

Vierailija kirjoitti:

Kuljin vanhempien sisarusten niille pieniksi käyneissä vaatteissa ja ne kengät oli usein isot. Kun otti yhden askeleen niin kengän sisällä otit kaksi.

Karmeita muistoja " kasvunvarasta". 13 vuotiaana hyvin laiha olin ja hiihtohousut ostettiin numeroa 42 ja toppatakki samaa luokkaa, vieläkin sen häpeän muistan. Ja ne talvisaappaat, minun kengänkoko oli varmaan 36 ja ne saappaat sitten kokoa 41, välillä en tiennyt kuljenko eteenpäin vai takaperin, riippuen mihin ne kengänkärjet pyöriessään kulloinkin osoitti. Ymmärrettäväähän se " kasvunvara" oli kun rahat oli tiukilla. Sain minä kyllä joitain aivan itseni kokoisiakin vaatteita, mutta pahoina jääneet mieleen mainitsemani kammotukset.

Sen ainakin muistan, että 90-luvulla kouluikäisenä vaatteita oli todella vähän. Oli max. kahdet housut (farkut) ja max. kaksi collegea tai vastaavaa pitkähihaista. 

Talvitakeissa piti olla kasvunvaraa, mikä oli ymmärrettävää 60-luvulla, niitä ei joka vuosi ostettu.  Kun olisin saanut liian isot jalkineet, olisin ollut onnellinen, niihin tungettiin villasukat.

Saimme serkuilta ja muilta vanhoja vaatteita.

Meillä oli 80-luvulla omistusasunto Pk-seudun kalliilla alueella, moottorivene, kaksi autoa, kesämökki. Ei nyt rikkaita oltu, mutta kyllä rahaa oli ihan hyvin. Silti sain vain vähän vaatteita ja sekin sillä ahdistavalla kasvuvaralla. Äitini osteli itselleen kyllä kalliita nahkasaappaita ja mekkoja useinkin.

Ei. 

Vierailija kirjoitti:

Ap. Mihin tarvitset tätä tietoa... tilastoa.. 🤭🤭🤭🤭🤭

Mihin tarkoitukseen on tämä keljuilusi? En ole ap.

Kyllä, silloin harvoin kun sai uusia vaatteita, ne olivat ihan liian isoja ja roikkuivat päällä. Vielä pahempaa oli joutua käyttämään jotain sukulaismummoilta saatuja tai äidin vanhoja vaatteita, jotka eivät yhtään olleet lasten tai nuorten tyyliä, ja sen lisäksi olivat isoja ja roikkuvia. Kun aloin ala-asteen loppupuolella saada äitiä pituudessa ja kengän numerossa kiinni, hän osti itselleen uusia vaatteita ja kenkiä ja minä sain vanhat. Vaikka pituusero ei ollut suuri, painoero oli.