Kun aviomiehen mielenterveys pettää...
Meillä on aivan kamala tilanne, sillä mieheni mielenterveys petti ja hän on psykoosissa. Mieheni sa minustakin harhoja ja minusta tuntuu, että menetän hänet ja paniikki ja hätä on aivan kamala, varsinkin kun kaikki tapahtui kuitenkin yllättäen. Halusin vain kuulustella, että onko muilla neuvoja tai kokemuksia siitä, että miten tästä selviää. Pelkään mieheni puolesta ja samalla pelottaa myös jos hoitojakso on pitkä, sillä meillä on kaksi pientä lasta.
Kommentit (6)
Meillä oli sama tilanne 2 vuotta sitten. Psykoosiharhat hävisivät parissa päivässä, kun lääkitys saatiin kohdalleen. Toipui sitten todella nopeasti. Parin kk:n päästä iski masennus jälkireaktiona, mutta sekin asettui aikanaan, kun lääkitys saatiin kohdalleen. Tänä päivänä voi oikein hyvin. Meillä 3 lasta.
Raskasta se on kaikille osapuolille, mutta kyllä siitäkin selviää. Jos vaan pystyt, osallistu miehen hoitokokouksiin sairaalassa. Menette päivä kerrallaan eteenpäin.
Ja jos tuntuu, ettei apua saa, niin sitä kannattaa vaan vaatia, niin kauan kun saa. Aina ei Suomen terveydenhoito suju parhaalla mahdollisella tavalla. Siinä pitää itse olla joskus tosi (liiankin) tiukkana.
Olen aivan rikki, koska mieheni saa minusta harhoja ja ei halua puhua eikä nähdä minua, vaikka olen hänen vaimonsa ja lastensa äiti. Olin tänään viimeksi psykiat.polilla tapaamisessa, mutta mieheni ei enää halua minua sinne, vaikka hoitajat sitä suosittelivat.
Olo on niin kamala, kun mies ei halua kohdata minua. Miehen sukulaiset sanovat, että mun pitäisi jättää mieheni rauhaan, mutta helppoa se on muiden sanoa. Mieheni on mun elämäni tärkein ihminen lasten kanssa.
Itse en pysty syömään ja itku tulee koko ajan. Onneksi saan kodinhoitopua, kun olen käynyt sairaalassa. Kaiken lisäksi molemmat lapset vielä sairastuivat ja huoh.. Kamalaa on se, ettei mies halua mun ja perheen tukea :(
Kuinka kauan tässä menee, niin sitä ei tiedä kukaan. Ja kaikki tuli niin yllättäen, että itse en ole päässyt edes yli alkujärkytyksessä. nyt lapsi heräsi...
Meilläkin miehen sairastuminen tuli niin äkkiä ja yllättäen, ettei sitä meinannut tajuta, ja tosi pelottavaa se, että yhtäkkiä mies on vieras ja sekava ja poissaoleva.
Ei varmaan kannata alkaa tappelemaan tuosta polille yhdessä menosta, jos se on vaikeaa. En tiedä auttaisiko se, että sanoisit haluavasi sinne itsesi ja oman hyvinvointisi takia, ei niinkään miehen takia (jos esim. miehesi kokee sen niin, että menet sinne häntä "kyttäämään"). Ja selittää myös, että olet hänestä huolissaan.
Haluaisin kovasti auttaa sinua, mutta se on hirveän vaikeaa, jokainen sairastuminen ja sairastuja ja perhe niin erilainen. Meillä harhat eivät kohdistuneet minuun, mutta en silti pystynyt tukemaan. Kiistelyksi meni helposti.
Jossain vaiheessa kävi niin, että itse ahdistuin siitä, että toinen oli niin omissa syövereissään, ja kun hän päivästä toiseen kymmeniä kertoja valitti samoja harhoja, oli pakko sanoa, että purkaa noita juttuja siellä polilla. (Tämä oli multa ehkä virhereaktio, koska hänelle on jäänyt se käsitys, etten halunnut kuunnella/tukea häntä.) En vaan kestänyt sitä samaa päivästä toiseen. Mulle tuli stressireaktio huolesta ja jouduin käyttämään jonkun aikaa lääkitystä, että sain nukuttua.
Yritä siis pitää huolta omasta jaksamisesta niillä keinoin kun pystyt, usein puolisollekin tulee uupumus/masennus/ahdistusoireita siinä pahimmassa vaiheessa.
Mutta muista, että tilanne tulee helpottumaan! Pidä huolta lapsista ja itsestäsi. Ole sivussa miehesi rinnalla, hänkin tarvitsee sinua, vaikkei sitä tajua. Mutta älä anna miehen sairauden viedä sinua mukanaan.
En kykene antamaan sinulle ainoataan lohdutuksen sanaa. Minulla ei niitä ole. Sen sijaan lähetän luoksenne enkeleitä, auttamaan sinua, lapsiasi ja miestäsi. Yrittäkää jaksaa!
Minun miehelläni on todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö, johon on myös joskus liittynyt näitä psykoosi tiloja. Tiedän tosiaan että on rankkaa.
Meillä on myös kaksi lasta 4v ja 1,5v, joten eivät pysty ymmärtämään tilannetta. Olen kuitenkin vanhemmalle joskus joutunut selittämään että isi on kipeä, kun on joutunut olemaan sairaalassa. Varmaan vaan ihmettelee miksi äiti itkee, koska ei välttämättä itse huomaa isissä mitään eroa.
Tuo on ikävää jos miehesi ei halua sinua mukaan hoitoihin. Ei varmasti tarkoita jättää ulkopuolikseksi, mutta ainakin minun mieheni on usein sanonut tuntevansa olevansa vain taakkana meille. Ehkä kannattaisi sanoa miehellesi ettei näin ole. Tosin monen vuoden kokemuksella voin kuitenkin kertoa että joskus tuntuu että miehenikin olisi yksi lapsi hoidettavana, joten on siinä kestämistä. Helppoa ei ole ja saa taatusti taistella myös oman hyvin vointinsa kanssa.
Lohdutukseksi voin sanoa että meillä ainakin onneksi on ollut myös todella hyviä aikoja. Niistä osaa nauttia ihan eritavalla, kun tietää tilanteen. Parhaimmillaan selvittiin melkein neljä vuotta ilman mitään oireita! Nyt taas on vierähtänyt pari vuotta, kun ei ole mennyt niin hyvin ja mieheni on tällä hetkellä väliaikaiseläkkeellä. Parempia aikoja toivottavasti tulossa...
Otan osaa raskaaseen tilanteesi, tästä keskustelufoorumista voisi olla apu, sivu on Omaiset mielenterveystyön tukena:
http://www.omaisten.org/forum/index.php?aihe_id=11&otsikko_id=26
Tadoudellisten ym tilanteiden selvittelyssä auttaa sairaalan sosiaalihoitaja ja esim. kuntoutussihteeri.