Lue keskustelun säännöt.
En anna " ystävilleni" anteeksi
07.04.2007 |
Menetin erään minulle tärkeän henkilön karmealla tavalla. En ole itkenyt ystävilleni kovaa kohtaloani vaan yrittänyt pitää yhteyttä melko normaalisti. Erästä ystävääni onnittelin väitöksen johdosta vaan tämäpä ei ole mitään ilmoitellut itsestään. Samoin eräs toinen joka on minulle läheisempi ei ole ottanut lainkaan yhteyttä muuten kuin heti aluksi, taputti vaan päähän sanallisesti ja sanoi että suren nyt vaan kun on sen aika. Mitään sympatiaa on sieltä turha odottaa.
Jotenkin vaan tuntuu niin karsealta. Tuntuu että sitä on ihan yksin koko maailmassa. En aio enää pitää näihin niin kutsuttuihin ystäviin mitään yhteyttä. Tällaisina hetkinä se ystävyys punnitaan.
Kommentit (12)
1/12
|
07.04.2007 |
Vastaa
Lainaa
Ilmoita asiattomaksi
No etsi niitä oikeita ystäviä, täälläkin palstalla jatkuvasti puidaan vastaavia tapauksia, melkeinpä päivittäin saa jotakin lukea!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja harva, hyvin harva, osasi yhtään lohduttaa. Jotkut jopa vähäksi aikaa häipyivät elämästäni.
Mutta en usko että siinä oli kyse ilkeydestä tai myötätunnon puutteesta, ennemminkin elämänkokemuksen puutteesta.
Kaikki joille on tapahtunut jokin järkyttävä yllättävä menetys joutuvat kokemaan tuollaista monien ihmisten taholta, koska kuolemasta on tullut tabu ja ihmiset eivät vain osaa enää suhtautua siihen. Varsinkaan nuoret ihmiset.
että minuun voisi pitää normaalisti yhteyttä. Kun kysyn että mitä kuuluu, vastata siihen eikä lakata kokonaan pitämästä yhteyttä.
Onneksi olen tämän tapauksen myötä löytänyt myös uuden ihanan ihmisen elämääni, kiitos siitä:-)
ap
minut nähdessään, kun siskoni oli juuri tehnyt itsemurhan, se sattui. Mutta myöhemmin ajattelin, että kyllä se elämä vielä häntäkin kolhasee, ja ehkä hän sitten muistaa tämän, vaivaannuksensa suruni edessä.
Itselleni tulee useinkin olo, että häiritsen toista, vaikkei hänellä mitään surua olisikaan päällä, saati silloin. Ja jotkut ihmiset oikeasti haluavat olla rauhassa. Helposti ajattelee, että " otan osaa" -toivotukset vaan ärsyttää ja ettei surevaa uskalla häiritä millään omilla " ongelmilla" tai pyytä shoppailemaan. En mä ainakaan tiedä, mitä mä kysyisin, pelkäisin vaan häiritseväni. kai fiksuinta olisi kysyä, haluatko juttuseuraa tai mennä vaikka kahville. Toisaalta, ehkä ystäväsi odottavat, että sinä ilmoitat, kun olet ns. valmis juttelemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä poistin samanlaisessa tilanteessa kylmästi puhelimesta kaikki ' ystävät' . En ole ikinä katunut. Jäljelle jäävät eivät tietäneet hekään miten toimia, mutta en sitä odottanutkaan. Enhän minäkään tiennyt! Pääasia oli, etteivät he kääntäneet selkäänsä.
kun näin yhden kaverin kadulla, ja hän halasi pitkään, ei sanonut mitään.
Jos ei uskalla halata, voihan sitä vaikka silittää vähän tms.
t. se siskonsa menettänyt
Sisältö jatkuu mainoksen alla
liika tuppautuminenkin on tyhmää
7
Sain myös kukkia niiltä, jotka eivät uskalteneet käydä (myöhemmin kertoivat). Mikään ei tuntunut niin hyvältä kuin että tiesi ihmisten välittävän, vaikka heitä pelotti.
Ystävyys punnitaan tällaisissa tilanteissa. On aina helpompaa olla välittämättä ja vedota, ettei tiedä mitä tehdä tai sanoa. Mutta kun ei tarvitsekaan. Pelkkä tieto läsnäolosta riittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että suomalaisessa kulttuurissa nykyään yleisin ongelma on se että ihmiset varovat ' tuppautumista' !
Joskus on oikein tuppautua toisten elämään, se on välittämistä. Välittämistä on myös se, että huolehtii toisesta niin paljon, että ottaa se riskin että toinen syyttää sinua tuppautumisesta tms!
Kumpi on pahempaa: että täysissä sielunvoimissa oleva ystävä saa säilyttää takuulla kasvonsa vai se ettei surunsa murtamaa ihmistä eristetä?
se, että sureva jätetään yksin. Monissa muissa kulttuureissa tehdään juuri päinvastoin. Samoin vietetään hautajaistenkin jälken yhteisiä muisteluhetkiä yms. Suomalainen kulttuuri on edelleen aika raaka, jokaisen tulee selvitä omillaan, suru on hiljaista ja kannetaan yksin.