Miten ihmiset jaksaa olla suhteissa, joissa toinen on tyly ja puhumaton?

En tiedä, en ymmärrä alkuunkaan. En aloittaisi suhdetta keneenkään idioottiin. 

 

Lähtisin kävelemään, tai oikeastaan juoksemaan tuollaisesta suhteesta

Jos he luulee että se on normaalia. Ja tyytyy väkisin, jos ei muuta ole. Tai ymmärtää autismia ja työkiireitä. En ole vielä katsonut linkin juttua.

Jos näkee syitä käytöksen taakse ja vilpittömästi on kiinnostunut ihmisestä, rakastaa. 

Ei ole kokemusta tuollaisesta että tyly ja puhumaton kumppani toisi karkkipussin ja/tai hieroisi hartioita. Olen ollut tuollaisen tylyn ja puhumattoman ihmisen kanssa parisuhteessa ja olin hänelle ilmeisesti täysin yhdentekevä.

Yksin on parempi.

No en jaksanutkaan, siksi erottiin. Nyt olen onnellinen hän saa hapannaamailla keskenään. En kyllä tosin saanut edes sitä karkkipussia saati hierontaa

Tätä haluaisin kysyä äidiltäni.

Ennen Harria olin ollut 15 vuotta yksinhuoltaja ja kaivannut ihmistä rinnalleni.

Ennemmin hiljaa kun p@skanjauhantaa niin että toisella nyrjähtää niskat väsymyksestä ja kuolee tylsyyteen.