Burn out vieraiden kestittämisestä

Onko vertaistukea tai ideoita, miten voisin toipua tästä "burn outista". Olen äiti, jolle on lasten syntymästä asti ollut tärkeää järjestää mukavat synttärit, joulut, halloweenit, isänpäivät, vaput, pääsiäiset ja juhannukset. Lisäksi muut sukulaisten ja ystävien kyläilyt, yllättävät ja sovitut. Koti ja piha siivotaan, tarjoilut leivotaan, pöytä katetaan, ehostetaan itsemme ja pukeudutaan, tarvittaessa yöpaikat sijataan, vieraiden tultua tarjoillaan ja vieraiden lähdettyä siivotaan jäljet. Koko perhe osallistuu, mutta vetovastuu on mulla. Ihan perusjuttuja, joita äitinikin teki ja luullakseni useimmat muutkin äidit. Alkuun se oli hauskaa, tykkäsin leipoa ja yllättää vieraat hyvillä tarjoiluilla. Oli myös ihana, kun koti oli välillä extrasiisti ja kivan näköinen. 

Vähitellen tilanne muuttui, juhlien ja vierailujen järjestäminen tuntui aina vain vastenmielisemmältä ja nyt yli 10 v jälkeen huomaan olevani korviani myöten täynnä. En jaksaisi enää yhtään vierasta, tarjoilla kenellekään kupillistakaan kahvia, raivosiivota, raivoleipoa, stressata, mitenhän tuo viihtyy, onko sillä nälkä tai jano tai muuten epämukavaa, milloin se lähtee kotiin. Haluaisin käpertyä epäsosiaaliseen kuplaan, jossa kotimme on vain meitä varten ja vapaa-aika omaani. Tämä on johtanut siihen, etten kutsu enää ketään kylään, enkä halua tulla kutsutuksi kylään vastavierailun pelossa. En enää soittele ystävien kanssa, ettei kukaan ehdottaisi tapaamista. Somessa en ole. Juhlapyhät vietetään vaan oman perheen kesken ja lasten synttäreistä odotan pääseväni kohta eroon, kun vähän vielä kasvavat. Omaa sukuani näen vain vanhemmillani, en kutsu ketään käymään. Lähitulevaisuudessa koittavat rippijuhlat ja yo-juhlat laukaisee jo nyt ahdistuksen, mutta niissä voidaan sentään turvautua pitopalveluun.

Kaipaan esim. opiskeluaikojen huolettomuutta, kun jokainen toi juomat ja naposteltavat tullessaan, asunto sai olla sekainen, jutut oli rentoja, hauskoja ja syvällisiäkin, eikä kukaan stressannut. Onko tällaiseen mahdollista palata aikuisena, sosiaaliseen kanssakäymiseen ilman suorituspaineita? Omassa päässänihän tämä varmaan on, mutta en silti löydä ratkaisua? Vai onko erakoituminen todella ainoa ratkaisu?