Yksinhuoltajako? vai mikä?

ja siihen kyllä leskienkin pitäisi minun mielestäni kuulua.



Valtaosa yksinhuoltajista on tietty eronneita ja heillä on sellaisia ongelmia, joita sinä tai alusta asti yksin lapsen tehnyt äiti ette jaa (esim. hankala suhde lapsen toiseen vanhempaan ja tämän mahdolliseen uuteen puolisoon, tapaamisten järjestely ja niistä sopiminen, omaisuuden jako ja ositus, huoltajuuskiistat jne..), ja sinulla on ongelmia, joita muut kuin toiset lesket eivät jaa (suru, se, ettei ole edes sitä yhtä tai kahta viikonloppua kuussa " vapaata" eikä ketään jonka kanssa jakaa kasvatusvastuu, lasten suru tai perintöön ja kuolemaan muutenkin liittyvät byrokratiakiemurat).



Mutta onhan myös yhteisiä " ongelmia" : miten riittää lapsille yksin, miten järjestää arkipäivä, lasten hoito, työt, sosiaalinen elämä (onko sitä?), miten saada rahat riittämään, miten selittää lapselle, miksi näin kävi, miten toimia sitten joskus kun uusi kumppani tulee kuvioihin, jne.



Että on kyllä kumma jos et jonkun mielestä " kuulu" yksinhuoltajiin.



Tietenkin voi olla, että ne asiat mihin sinä juuri nyt tarvitsisit vertaistukea ovat sellaisia, joita toiset lesket voisivat ymmärtää paremmin kuin eron kautta yksinhuoltajat, mutta ei se minun mielestäni tee sinusta yhtään vähemmän yksinhuoltajaa.

Minäkin tunnen poikkeavani " standardiyksinhuoltajasta" , mutta en samasta syystä kuin sinä. Olen ollut nimittäin alusta lähtien yh, lapsen isä ei tapaa lastaan lainkaan. Lapsi on lisäksi vaikeavammainen.



Olen tuntenut itseni vähän kaikissa vertaistukiryhmissä poikkeavaksi - aina tavalla tai toisella. Joko siksi, ettei isä tapaa lasta, siksi että en ole eronnut tai siksi, että lapsi on vammainen.



Monissa vammaisten lasten vanhempien tukiryhmissä esim. keskustellaan vammaisuuden vaikutuksesta parisuhteeseen. Eronneiden ryhmissä taas ero on yksi teema. Jos lapsen isä on kuvioissa, niin tapaamiset/elarit/tuleva elämä on keskiössä. Ja " normilasten" kanssa tulevat mukaan kasvatukselliset kysymykset tai keskustelut erosta (tms.). Vammaisen (siis vaikeasti kehitysvammaisen) kanssa kasvatustyötä ei ole, se on perushoivaa.



Nyt kun olen " vammaisen lapsen äiti, eronneen miehen kanssa seurusteleva" , niin löydän sitten vähän enemmän samankaltaisuutta uusperhejutuista, lähinnä miehen kautta.



Tällä sepustuksella tarkoitan sitä, että on muitakin lastaan/lapsiaan yksin huoltavia, jotka eivät oikein löydä itselleen sellaista vertaistukea, joka istuisi kuin hansikas.



Ihan kuin olisin jostain lukenut nuorille leskille tarkoitetun keskusteluryhmän tai postituslistan? Voi olla, että muistan väärin, mutta ehkä kannattaisi tutkailla yahoota tai msn-yhteisöjä? Itse olen joskus etsinyt esim. jenkeistäkin sopivaa palstaa ja aikoinaan kirjoitellut enemmänkin sellaisissa yhteisöissä kuin iVillage (joka on muistaakseni vain naisille).

http://www.elakeliitto.fi/



Leskeyden kohtaaminen



Yhtäkkiä yksin ¿sopeutumiskurssit on tarkoitettu sinulle, joka olet jäänyt yksin. Kurssin tavoitteena on auttaa leskeksi jääneitä sopeutumaan uuteen elämäntilanteeseen ja tarjota mahdollisuus kokemustenvaihtoon samassa elämäntilanteessa olevien kanssa. Kurssille voi hakea, kun leskeytymisestä on kurssin alkaessa kulunut vähintään puoli vuotta.



Sopeutumiskurssi alle 40-vuotiaille:

12.-15.06.2007 (alle 40 v.) Lehmiranta, Perniö - 100 euroa



Haku ja tiedustelut



Lisätietoja ja hakulomakkeita saa Eläkeliitosta, puh. (09) 7257 1199 tai sähköpostitse annika.toivoniemi@elakeliitto.fi



Nuorten leskien perhelomat

Maaseudun Terveys- ja Lomahuolto ry:n kanssa järjestettävät joulu- ja pääsiäislomat on tarkoitettu yhden huoltajan perheille. Lomille voivat osallistua perheen lisäksi esimerkiksi isovanhemmat. Lomista saa tarkempia tietoja Maaseudun Terveys- ja Lomahuolto ry:stä.



Haku ja tiedustelut



Maaseudun Terveys- ja Lomahuolto ry

Mannerheimintie 31 B 20

00250 Helsinki

puh. (09) 241 8406



Kurssien hinnat sisältävät koulutuksen, kurssimateriaalin, puolihoidon ja majoituksen kahden hengen huoneissa.



En tiedä, oletko " sitä tyyppiä" , että olisit kiinnostunut ko. toiminnasta, mutta siellä luulisin löytyvän sitä aidointa vertaistukea. Niin ainakin voisi toivoa!

tuo leskeyden kohtaaminen kurssi vaikutti hyvältä, kunnes - hakulomakkeessa kysytään toivetta huonetoverista eli 2 leskeä asuu samassa huoneessa. Mihin laitan lapseni? Lastenhoitoa tuskin on järjestetty ja aikuisten ohjelma taitaa olla vähän turhan rankka pk-ikäiselle.



Eläkeliitto näyttää muutenkin järjestävän paljon toimintaa vanhuksille.

sillä yleensä soppareilla tuppaa olemaan mukana koko perhe ja lastenhoito on järjestetty. Ts näin on ainakin monilla sairaiden/vammaisten lasten leireillä. Ja yleensä ne ovat tarkoitettu ihan perheen pienimmillekin, sanotaan nyt hyvinkin tuommoisille leikki-ikäisillekin sopivia.



En tutkaillut tuota itse sen kummemmin, harmi jos ei vastaa tarpeita :/ Löysin linkin jonkun artikkelin kautta. Sinänsä aika loogista, että eläkeläisliitto pääsääntöisesti hoitaa eläkeläisten, eli useimmiten ikääntyneiden asioita.

hei Arnica, toivottavasti et tunne täällä oloasi hyljeksityksi, omissa ongelmissa on vain hankalaa asettua toisen kenkiin kun ne ovat hieman erimalliset.



itse ainakin sepustan oikein olan takaa kunkin hetkisiä tunteita, oivalluksia, hyviä ja huonoja hetkiä ja kokemuksia, pääasiassa omia tunteitani ja toivottavasti kommentoin edes vähän muiden, jotta keskustelu pysyisi yllä. Ehkä voisit kokeilla " vuodattaa" - kertoa omia tunteita ja kokemuksia, muut saattaisivat päästä paremmin kiinni siihen.



Lapsen tunteista ja elämästä ja huollosta puhun pääasiassa pojan isän kanssa, taikka oman äitini kanssa, taikka kaverin, jolla suurinpiirtein samanikäinen lapsi.



Läheisen kuolema, leskeys, ja eritoten nuoren ihmisen leskeys on jotenkin sellaisia asioita minkä ympärillä kävellään varpaisillaan ja pääasiassa vältellään kysymästä taikka utelemasta, kun se tuntuu kauempää suurimmalle osalla niin hirveältä kokemukselta että siihen ei oikein saa tuntumaa ilman tuskallista empatiaa. miten sen nyt sanoisi, en nyt oikein löydä oikeita sanoja, mutta tuntuu että jos leski itse ei ota asiaa puheeksi, tai kerro tuntojaan, niin ei sitä muutkaan aio ruveta avamaan ja purkamaa, niitä kuoleman aiheuttamia tuntoja.

Musta ei kertakaikkiaan ole aktiiviseksi osapuoleksi.



Nyky-yhteiskunnassa jokaisella on oravanpyöränsä ja täyteen buukattu viikko-ohjelmansa. En halua kaataa ongelmiani kenenkään niskaan, jokaisella on omassa rumbassaan pyörittämistä ja stresseissään kestämistä. Jotkut nähdessään kiertävät kadun toiselle puolelle tms, ettei tarvitsisi kohdata.



Yritän selvitä päivän kerrallaan. Tällä hetkellä tiukasti byrokratian rattaissa (virastot, vakuutusyhtiöt, perunkirjoitukset....)

Olen saanut lapseni tietoisesti yksin. Ensimmäisen jälkeen sääliteltiin, toisen jälkeen ihmeteltiin. Paljon joutuu selittämään ja peilaamaan tunteitaan muiden ihmisten kautta. Mutta niinhän se on aina.



Meillä on msn:llä yhteisö, jossa on eri syistä lapsen kanssa yksin olevia. Osa on tehnyt tietoisen valinnan jo ennen raskautta, raskauden aikana tai mies on tehnyt ratkaisunsa pikkuvauvaiässä. Leskiäkin meillä on. Isäasioita käsitellään monipuolisesti ja elareistakin puhutaan mutta pääasiassa yhteisön lapset eivät tapaa isäänsä. Tämä on ainakin ollut suurimmalla osalla lähtökohtana mutta toki elämässä asiat voivat muuttua heillä, joilla isä on olemassa. Yhteisöön pääsee hakemalla eli lähettämällä s-postia valvojalle, joka hakemuksessa kerrotun perusteella päättää jäsenyyden hyväksymisestä tai hylkäämisestä. Jos voisit kokea yhteisön omaksesi, tee jäsenyyshakemus. Yksi vaihtoehto olisi tarkimman mahdollisen vertaistuen saamiseksi perustaa oma yhteisö leskeksi jääneiden pikkulasten vanhemmille? Voimia sinulle!



Jäsenhakemuksen meidän yhteisöön voit ilmeisesti lähettää seuraavaan osoitteeseen. Korjatkoon joku, jos olen väärässä.



ainayksinyht@groups.msn.com

täällä voit vain avata Internet selaimen ja alkaa vuodattamaan, siksi minäkin kirjoitan ylipitkiä löpinöitä, sillä puhelinyhtiö saisi vain turhaa bonusta mun ongelmista eikä kukaan yksilö niitä jaksa/pysty kuuntelemaan. Jotkut asiat pitää kertoa face to face, mutta mun ero/yh/eteenpäin elämässä prosessia auttaa hyvin kirjoittaminen tänne, kavereiden kanssa juttelu joskus, toisten tarinoiden lukeminen ja lehtiartikkeleiden lukeminen. Samalla saa oivalluksia omista tunteista ja mitä haluaa, miten selvitä vaikeista käytännön jutuista, miten yrittää kiertää sudenkuopat etc.



Joskus täytyy vaan antaa sanaisen arkun avautua, sitä varten tämäkin yhteisö on olemassa.

Lontoomami:

...Samalla saa oivalluksia omista tunteista ja mitä haluaa, miten selvitä vaikeista käytännön jutuista, miten yrittää kiertää sudenkuopat etc.

Yritinpä tuossa kysellä toisessa ketjussa mm. eläkkeistä jne. Sain vastauksia vain erotilanteeseen. Ei kuulemma selvinnyt viestistä, etten ole eroamassa vaan leski. En ole kuullut eroeläkkeistä. Ehkä niitäkin sitten on. Jotenkin turhauttaa.

Samoin nuo oman ajan järjestämiset jne. Eronneet valittavat oman ajan vähyyttä. Lapsellani ei ole isää, jolle voisin muksun lykätä joka toiseksi viikonlopuksi ja lomiksi viettääkseni omaa aikaa.

Totta, onneksi mulla on sentään jonkinlainen tukiverkosto, että pystyn järjestämään juristi/perunkirjoitus jne jutut. Terassikierrosta varten en kyllä heitä lasta hoitamaan pyydä.

arnica:

Ei kuulemma selvinnyt viestistä, etten ole eroamassa vaan leski. En ole kuullut eroeläkkeistä.

Me, kenelle leskeys on outo asia, ei välttämättä tiedetä noita leskeneläkejuttuja. En mä ainakaan tiennyt, että sellainen on, koska asia on minulle outo. Luin kyllä, että kirjoitit eläkkeestä, mutta en osannut edes yrittää yhdistää sitä mihinkään... En ainakaan leskeyteen. Oon kauhean pahoillani, jos koit sen takia, ettei sinua lasketa yksinhuoltajaksi.

Pysy edelleen täälläkin, mutta musta tuntuu, että tuohon surun käsittelyyn tarvitsisit erilaista apua kuin täältä saa. Siis tarvitsisit vertaistukea yksinhuoltajien lisäksi MYÖS leskistä ja mieluiten nuorista leskistä. Ja anna itsellesi aikaa, älä ota kuuleviin korviisi, jos sun annetaan ymmärtää, että terassikierrokselle vain.

Eikä kaikki yksinhuoltajat nauti joka toisesta vapaasta viikonlopusta ja kesälomista ilman lapsia. Mullakin on sellainen tilanne, että lapsivapaata ei ole koskaan. Lasten isä tapaa lapsia, mutta mulla on kolmivuorotyö, joten tapaamiset on arki-iltaisin ja viikonloppuisin, kun olen töissä.

Voimia ja rohkeutta!

www.tuettusuru.net/nuoret lesket



WINKUT ¿ virtuaalinen keskusteluryhmä nuorille leskille

groups.msn.com/browse.msnw?catid=155



Pääkaupunkiseudun Nuoret lesket ry:stä. Anna-Maija Muromaa Pääkaupunkiseudun Nuoret Lesket ry Puheenjohtaja Puh. 0400-968 162 ...

www.vantaanseurakunnat.fi/rekola/kehdostahautaan/hautaus - 51k -



Googleen hakusanaksi nuoret lesket, tietoa tuli monta sivua, osa turhaa, mutta joukossa varmasti jotain apuakin, jos ennättää katsella. Minä en ennättänyt, mutta toivottavasti löydät sieltä jotain.

Itse asiassa kirjoitin pitkän vastauksen jo pari viikkoa sitten, mutta se katosi suureksi harmikseni kyberavaruuteen - onneksi Wagnerinviivi löysi sinulle noita linkkejä, joita itsekin olin kaivellut. En silloin enää voinut uudestaan kirjoittaa niin pitkästi enkä ehtinyt kaivella linkkejä uudelleen.



Ihan ensiksi haluan sanoa sinulle, että ainakin minun näkökulmastani tietenkin olet ilman muuta yh - mitäs muuta sitten? Mutta kuten muutama muukin on tässä jo pohtinut, minusta sinun tilanteessasi ehdottomasti kaikkein tärkein vertaistuki olisi sellainen, jossa voit ensisijaisesti käsitellä elämänkumppanisi äkillistä ja lopullista menettämistä - ja koko elämäsi mullistumista. Tällaisilla yksinhuoltajapalstoilla pyörii kuitenkin enimmäkseen eron kautta yksinhuoltajaksi joutuneita ja vaikka toki yh oletkin, ei minusta ainakaan ole neuvomaan sinua noissa kumppanin menetykseen liittyvissä asioissa, eikä varmaan monesta muustakaan. Ymmärrän, että olet hyvin haavoittuvassa elämäntilanteessa ja masennuksesta kärsineenä tiedän, miten ylivoimaista oman aktiivisuuden löytäminen voi olla. Vaikka en voi edes kuvitella, miltä sinusta muuten tuntuu, enkä siksi voi auttaakaan, ymmärrän sentään jotain tuosta puolesta. Ja tulkitsen (ehkä liian vapaasti?) kuitenkin sen, että syytät muita yksinhuoltajia ajattelemattomuudesta ja ymmärtämättömyydestä, jonkinlaiseksi avunhuudoksi ja voimattomuudeksi. Ymmärrän sen oikein hyvin.



Mutta karu totuus on, että vertaistuki muilta vastaavan tilanteen kokeneilta on se, mitä juuri nyt todella tarvitset. Kun olet päässyt pahimman yli (vaikka se tuntuukin nyt mahdottomalta...), niin silloin toivon mukaan mekin osaamme paremmin auttaa sinua yksinhuoltoasioissa. Ja tämä EI nyt tarkoita sitä, että olisin millään muotoa ajamassa sinua täältä pois!!! Ei suinkaan, päin vastoin! Itse olen Lontoonmamin kanssa samaa mieltä, että omien ajatusten purkaminen vaikka tälläkin tavoin, saattaa hyvinkin selkeyttää ajatuksia ja jopa antaa uusia ideoita ja joskus kun ei itse jaksa olla aktiivinen, voi toisten tarinoiden lukeminen myöskin auttaa. Juuri tällä hetkellä tietenkin se, mitä haluat kaikkein eniten on saada kaikki ennalleen. Tosin, tuo pätee myös ainakin omalla kohdallani, vaikka voikin tuntua sydämettömältä sanoa noin. Mutta meillä kaikilla on oma tarinamme, minkä vuoksi olemme päätyneet tänne, ja toisilla se on surullisempi ja epätavallisempi kuin toisilla... Mihin, muuten liittyy se, etten minä ainakaan tuntenut kuuluvani tuonne ainayksinyht-keskusteluryhmään, vaikka aina yksin olen minäkin. SE ei tarkoita sitä, etteikö se paikka sopisi sinulle, mutta minun makuuni siellä puhutaan liikaa uusista (potentiaalisista) suhteista ja elämänmeno tuntui suurimalla osalla olevan kovin aktiivista ja erilaista kuin omani. Ihan vain ystävällinen varoituksen sana, ettet kovin pahasti pettyisi. Tosin enhän tiedä, olisiko siellä kenties joku kohtalotoveri sinulle...



Ihmettelen kyllä hiukan näin ääneen sitäkin, että voiko yhteiskunta nykään olla niin julma, että jättää sinunlaisesi ihmisen oman onnensa nojaan... Onko todella niin, ettei miltään taholta ole tarjottu henkistä tulea - tai edes apua käytännön asioissa?!?! Minusta se on aika käsittämätontä... Eikö edes seurakunnan taholta ole mitään tarjottu? Joskin luin jostain, että seurakunnan järjestämissä leskien keskusteluryhmissä osanottajat ovat usein vanhempaa väkeä. Sinä tarvitset vertaistukea omalta ikäryhmältäsi...



Omaa aikaa... Niin, ei kaikilla yksinhuoltajilla tosiaan ole sitä " omaa aikaa" . Itse olen ollut yh vuodesta -99 ja kuopukseni (nyt 4v) sain yksin ja olen todella huono pyytämään apua paitsi äärimmäisen suuressa tarpeessa. Viimeisen lähes 8 vuoden aikana minulla on ollut ehkä 2-3 " lapsetonta" viikonloppua ja niistäkin olisiko 1 kpl " omaa aikaa" , muut menivät töiden tai muuton merkeissä. Tee itsellesi ja lapsillesi palvelus ja pyydä apua!!!! Eihän sinua sentään kukaan terassille ole pakottamassa (!!), mutta kaikki me tarvitsisimme sitä kuuluisaa " omaa aikaa" edes joskus - ja sinä omassa elämäntilanteessasi jos kuka!!



Niin, laiha oli tämänkin " vertaistuen" anti. Muuta en osaa tarjota kuin toivottaa sydämestäni sinulle voimia ja jaksamista.

Et ainakaan miestäsi takaisin. Ehkä oikeastaan tarkoitin sitä että mitä muuta voisit haluta niistä vaihtoehdoista mitä sinulla on jäljellä. Suremalla menetystä sen voi oppia hyväksymään, ja näkemään että se tulevaisuus minkä luulit että saat elää, ei tapahdukkaan. Toiveet, haaveet, unelmat, kaikki lopussa ja poissa. Sama se onko leski vai eronnut, se kirpaisee aivan samalla lailla.



Voit saada isän lapsellesi ja perheesi kokonaiseksi, tulevaisuudessa. Ehkä vuoden päästä, ehkä kahden, ehkä kymmenen. Nyt se ajatus voi tuntua sietämättömältä, ehkä yhtä tuskalliselta kuin se, että miehesi ei koskaan enää ole fyysisesti osana teidän perhettä. Katkeruus ja pettymys varmaankin lamaannuttavat niin paljon että pienetkin vastoinkäymiset ja pettymykset tuntuvat hirveiltä vääryyksiltä. Siihen ainakin voin samaistua, muutama asia vaan roikkuu enkä saa niitä tehtyä, koska en halua tehdä kaikkea itse, se ei ole reilua.



Kodin kuvalehdessä, iltalehden nettilehdessä, vauvalehdessä, meidänperhe lehdessä, kaikissa näissä ja monissa muissa on ollut artikkeleita ja haastatteluja leskeydestä, surusta, ja uudesta alusta. Julkisuudessa on ollut kaksikin leskeä ihan lähiaikoina, joista kumpikaan ei nyt ihan nuori, mutta ei vielä ihan eläkeläinenkään. Luulisi etta tukiryhmiä, vertaistukea ja apua asioiden hoitoon löytyy.



Leskeneläkkeestä saa varmaankin kelan nettisivuilta tietoa ja kaavakkeet ladattua, siellä ne kaikki muutkin ovat.

Kirjoituksessasi on paljon asiaa enkä loukkaannu. Tosin tulkitsit liian vapaasti. En syytä kletään. Lähinnä ihmettelin ja turhauduin.



Ihmettelit, jättääkö yhteiskunta omanonnensa nojaan. Yhteiskuntahan olemme me. Me, jotka valitsemme päättäjät, jotka sitten järjestävät tukia jne. Tässä suhteessa eronneiden asiat ovat huomattavasti paremmin kuin leskien. Eipä meillä ole äänitorvea Arkadianmäellä.. Eli kyllä mun tuki on ollut ystävät ja suku. Vakuutusyhtiössä tosin avustivat papereiden täytössä.



Kyllä olen tiedostanut vertaistuen tarpeen samassa elämäntilanteessa olevilta. Löysin tuon Nuoret Leskit -groupin. " Sisäänajo" kestää kuitenkin aikansa. Aihe on arka. Kiitos varoituksesta Ainayksin-groupista. Kuulostaa siltä, että pysyn kaukana.

Kirjoitat hyvin. Meillä on kuitenkin näkemyseroja. olen kerran eronnut ja kerran leskeytynyt.



Enpä puhuisi niistä samana päivänä. Ero on yleensä prosessi ja se toinen puolisko on kuitenkin olemassa ystävänä/vihamiehenä tms. Ja onhan pareja, jotka ovat uudelleen löytäneet toisensa. Virallinen puhelu yllättäen " minulla on valitettavasti hyvin ikäviä uutisia" kirpaisee vähän eri tavalla.



Lapsellani ei enää koskaan ole isää. Jos se päivä vielä tulee, että mulla on uusi suhde, ei mies ole eikä hänestä tule lapseni isä.



On leskeydestä saatettu naistenlehdissä kirjoitella. Mulle ei niitä tule kotiin, joten en tiedä. Saattaisin ostaakin, jos tietäisin, että hyvä juttu aiheesta lehdessä on.



Ja tuosta paperirumbasta. Olen nyt kerännyt ison mapillisen paperia perunkirjoituksia varten, juossut vakuutusyhtiöissä, verotoimistossa, pankeissa, maistraatissa, soitellut ympäriinsä tilatakseni papereita jne. Eli tuo KELA on yksi pieni lenkki loputtomassa ketjussa. Pesänjako voi olla helppo ja yksinkertainen tai sitten ei. Meillä ei.