kiroiletko lasten kuullen?

Myönnetään, muutama kirosana on tullut pulautettua, mutta kakkoseksi jäin tv: n ääntelyille.

Itse olen aivan tietoisesti alkanut miettimään lapsen myötä, että mitä suustaan päästää. Ja uskallan kyllä huomauttaa lapsen kanssa liikkuessani tuttavillekin kielenkäytöstä. Voimasanoja käytän, mutta hieman kiertäen. =) Sitä ikäluokkaa olen, jolle v-sana oli jossain vaiheessa pilkun korvike, mutta sille on löytynyt hyvin toimiva vastine! Kettu on tänä päivänä meillä se, jota manataan, kun törmäillään penkin kulmiin tai kompuroidaan. Aikanaan opin myös hyvin toimivan ilmaisun: Voi töppö!, mutta se on ajan saatossa jotenkin unohtunut... Joskus saattaa lipsahtaa jotain muutakin, mutta en edes viimeisintä kertaa muista. =)

Muuten en kiroile puhuessani oikeastaan ollenkaan. Meillä ei myöskään mies eikä lapsi 4 v. kiroile oikeastaan ikinä.

Ei pitäisi. Mutta olen ajatellut, että ei se nyt maailmaa kaada. En ole muutenkaan mikään Pyhä Neitsyt Maria-äiti, pari kirosanaa siihen päälle on sitten se ja sama. Vaikka tietysti koitan rajoittaa, sillä mitä siitäkään tulisi jos leikki-ikäinen päiväkodissa alkaisin kiroilla kamalasti... ;)

mutta joskus lipsahtaa. Suosittelen kaikille ärräpäihin taipuvaisille vaihtoehtokirosanaa " turkale" ;D!

En halua kiroilla lapseni edessä, tosin en juuri kiroile muutekaan. Oma äitini ei ole koskaan kiroillut ja sieltä kiroilemattomuus on varmaan periytynyt minullekin. Ei minusta oikein sovi naisten suuhun muutenkaan.



Mieheni kiroilee kyllä satunnaisesti ja olen siitä hänelle huomauttanut välillä. Hänen lapsuudenkodissaan äiti on kiroillut ja ollut sitten ongelmissa kun ei oikein voi poikia kieltääkään, kun itsekin sitä tekee.

Muuten yritän olla kiroilematta. Lapset ovat nyt 2.5v ja 6kk. Esikoinen on pari kertaa sanonut ruman sanan, yritän olla siihen reagoimatta, jotta ei sitä toista. Leikkipuistossa, jossa käymme, kuulee tosi paljon joiltain äideiltä kirosanoja. Luulen, että jos itse en kiroilisi lainkaan, oppisi lapseni sen jostain joka tapauksessa.



Olen tehnyt niin, että jos suutuksissani kiroilen lapseni kuullen, pyydän aina anteeksi rumaa kielenkäyttöäni lapselta ja sanon: " Äiti oli tuhma, kun sanoi ruman sanan. Niin ei saa tehdä ja äiti pyytää anteeksi." Näin meillä =)

Yritän olla kiroilematta tai käyttämättä muutenkaan asiatonta kieltä lapseni kuullen. En tosin kiroile muutenkaan kovinkaan paljoa - ei istu suuhuni. Jos lyön vaikkapa varmaan pöydänjalkaan, saatan kiroilla, mutta en riidellessä yms.

En muutenkaan ole lapseni kasvatuksen suhteen mikään koreilija :) Olen erittäin lyhytpinnainen ihminen ja lapseni on perinyt saman ihanan ominaisuuden minulta. Toisinaan on päiviä, että ollaan koko ajan tukkanuottasilla 2,5-vuotiaan poikani kanssa. Silloin tulee kiroiltua. Joskus olen vaan niin hermostunut, että kiroilen jos joku pikku juttu ei toimi tai muuta vastaavaa. Joskus alle 2-v poika sanoi itsekin perässä noita kirosanoja ja silloin aloin siivota suutani ja olen siinä kyllä onnistunutkin. Sanon mieluummin voi perjantai kuin voi perkele. Mutta siis kirosanojakin tulee.



JOskus kun tuo vaativa pakkaus oli vauva, kirosin enemmäkin. Meillä oli silloin aika vaikeaa (lue: minulla, kun en kestänyt sitä jatkuvaa itkua, joka johtui milloin mistäkin. Edelleenkin on itkuherkkä). Silloin muistan lukeneeni jostain neuvolasta saamastani " hoito-ohjeesta" , että " kiroa, älä kajoa" . Minusta tuo on hyvin sanottu, toisaalta. Vaikkei se kiroaminen tietysti mikään kaunis tapa ole.

mieheni on vähentänyt myös kotona kiroilua, koska olen asiasta hänelle aina huomauttanut muistuttaen lapsen kuulevista korvista. muutenkin haluan opettaa lapselleni ystävällistä ja kunnioittavaa puhetapaa ja tosi harvoin olen huutanut, aivan pari kertaa kun pinna on muka palanut, mutta jälkeenpäin olen tajunnut miten hukkaan meni sekin huuto, verenpaine nousi, eikä lapsi totellut kuitenkaan sen paremmin päinvastoin pelästyi, enkä halua että hän pelkää minua. mielummin suosin napakasti sanomista kuin huutamista. no meni vähän ap:n kysymyksen vierestä.

ERITTÄIN harvoin. Siitä tuli minulle rangaitus: ruma sana = ei iltakahvia. Rauhoitti kummasti:)

valitettavasti.. Koitan rajoittaa mutta kun sattuu äkillisesti jotain esim lyön varpaan kipeästi tai pelästyn jotain niin pääsee paha sana. Minkä sitten pieni taapero tietysti toistaa niinkuin kaikki muutkin sanat. Refleksi on siis ja pääsee automaattisesti sen kummemmin ajattelematta

Ja on ihan tietoinen päätös eli ei mitään " sammakoita" vaikka tiukassa paikassa pääsevätkin. En suosi vessa tai alapääjuttuja vaan yleensä vanhaa vihtahousua tulee manattua. Parivuotias lapseni ei juurikaan kiroile vaikka en sitä ole kieltänyt häneltäkään.

Jos jotain yhtäkkistä tapahtuu, esim lyön varpaan, rikon astian, niin käytän " lempeämpiä" sanoja kuten voi kökkö, voi perjantai, voi hyvänen aika tms... Tavaksi on tullut että jos vahingossa aloitan kirosanan alkutavulla, niin huomaan sen kyllä heti ja yritän heti paikata tilanteen muuttamalla sanan arkipäiväiseksi sanaksi.



Mutta miten toimisitten jos teidän tuttavapiirissä olisi eräs äiti joka kiroilee usean kerran tavallisen puheensa seassa, joka kerta kun tapaatte? Lasten kuullen. Ei oikein kehtais mainitakaan asiasta, mutta joka kerta se sattuu korvaani, ja toivon että lapseni ei huomannut/kuullut sitä. Pitäisikö jättää tuttavuus siihen, vai sanoa suoraan? Ei kukaan ihminen (joka käyttää kirosanoja tavallisen puheensa seassa) helposti lopeta kiroamista minun kainon pyyntöni takia... :( Joten asiasta mainitsemalla saisin vain niuhon leiman tms.