Aikuinen etäsuhde, kuinka kauan jaksaisit?

Teoriassa. Jos mies olisi komea, luotettava, inhimillinen ja pontentiaalinen, välimatka ei häiritsisi niin paljon ja jos olisi suunnitelma miten lähemmäs. Mutta jos mies on ei-potentiaalinen ja ei voi luottaa, homma menisi aika pian kiville.

Totean vielä ettei ole pakko ottaa lainkaan etäsuhteita. Ja jos ei tunne edes toista.

Se olis mun unelma eli ikuisesti, jos sais sellaisen reissukaverin jonka kanssa tapailee milloin missäkin päin maailmaa niin en todella arkea sekoittaisi kuvioon

Olin seitsemän vuotta etäsuhteessa joka päättyi kun lopulta myönsin itselleni että se ei vaan riitä minulle. Halusin enemmän. Silloinen kumppanini taas ei halunnut samoja asioita joten suhde loppui. Tapasin nykyisen puolisoni myöhemmin ja meillä molemmilla oli samat haaveet tulevaisuuden suhteen. Välimatkasta huolimatta haaveiltiin alusta asti siitä että voidaan jossain kohtaa tehdä sellaisia ratkaisuja että yhteinen koti on mahdollinen. Parin vuoden seurustelun jälkeen ostettiin ensin yhteinen vapaa-ajan asunto ja kolme vuotta siitä saatiin järjestettyä työkuviot sellaisiksi että voitiin muuttaa samalle paikkakunnalle ja ostaa oma yhteinen koti. Naimisiin mentiin samalla kun järjestettiin läheisille tuparit. 

Me olemme olleet 30v yhdessä ja nyt viimeiset 3v osan vuotta eri maissa (n 5kk). Näinpäin ainakin toimii hyvin, kumpikin saa omaa aikaa ja rauhaa. Päivittäin pidetään yhteyttä

Kävisi loistavasti suhde, jossa asutaan erillään. Mutta mietityttää vakavasti, kun aviomies meni ostamaan asunnon eri puolelta Suomea, eikä hänellä ole aikomusta enää missään vaiheessa muuttaa samalle seudulle kuin missä minä asun. 

Tuohan olisi paras suhde. 

Nyt on yhdeksäs vuosi menossa. Hyvä näin. 

5vuotta etäsuhdetta takana. Ei enää ikinä samaan asuntoon toisen kanssa. Oma tupa paras

15 vuotta jo mennyt hyvin. Ikinä en halua ketään vakituisesti asumaan kotiini. Välillä ollaan viikkoja jommassa kummassa kodissa, välillä menee kuukausikin ettei nähdä, jos on muita menoja. Yhdessä reissaillaan. Jokainen valitkoon juuri itselle sopivimman suhteen, ei kannata väkisin tehdä kuten ehkä muut. 

Sehän olisi luksusta. Jaksaisin loputtomiin, mutta niin että asuisimme samassa kaupungissa. Ei mitään sadan tai satojen kilsojen etäisyyttä, en jaksaisi ajella.

Melkein viisi vuotta suhdetta, joista ekat 3 vuotta reilun tunnin automatkan päässä toisesta. Kaksi vuotta sitten mies möi asuntonsa ja tarkoitus oli alunperin, että muuttaisi minun luokseni. Hänellä oli kuitenkin jonkinlainen burnout menossa ja päätti lopettaa työt kokonaan kun siihen oli taloudellinen mahdollisuus ja mennä hetkeksi ulkomaille ottamaan etäisyyttä kaikesta ja miettiä miten eteenpäin.

Nyt hän on elellyt kreikassa jo sen melkein kaksi vuotta ja ollaan mietitty tämä meidän suhteen muoto uusiksi. Ei odotuksia, ei vaatimuksia, mutta paljon rakkautta. 

Toistaiseksi toimii. Fyysisen läheisyyden kaipuu on minulle vaikein osa hyväksyä. Saa nähdä miten kauan tämä siis on minulle okei, mutta ymmärrän täysin miehen tarpeen omalle seikkailulle ja tämä on tehnyt hänelle selkeästi hyvää psyykkisesti. Ja haluan hänelle vain hyvää koska rakastan häntä. Tiedän että hänkin rakastaa minua ja kokee välillä huonoa omatuntoa, että tämä nyt meni näin.

Vaikuttaa vähän siltä, että tapasimme toisemme väärään aikaan 

Muutamaa, pisin 1,5 vuotta ja 120km, kokeilleena tiedän, että mieluummin ei. Tai sitten pitäisi todellakin olla jo heti kättelyssä selvillä, miten homma jatkossa hoidetaan jos suhde jatkuu ja muuttuu vakavaksi, siis yhteen muuttamisen suhteen. Kuinka realistista se on. 

Kaikissa noissa, joissa olin, jossain vaiheessa selkisi, ettei se toinen oikeasti ole mihinkään muuttamassa, erinäisistä syistä- kuka mistäkin. Tai sitten sanotaan, että ollaan valmiita muuttamaan, kunhan oikea kumppani osuu kohdalle. Vaikea osua, kun se etäisyys jo itsessään pitää huolen, että suhde jää... No, etäiseksi. Kyllä se jossain vaiheessa alkaa syömään molemmista päistä, kun olet aina se, joka työviikon jälkeen ajat tunnin-pari toisen luo ja sunnuntaina taas kotiin. 

Sopisi mulle et nähdään vaan viikonloppuisin ja lomilla.

Los introvertos

Niin kauan kuin itse rakastaisin sitä toista osapuolta ja uskoisin hänen rakastavan minua.

Neljä vuotta ollaan oltu etäsuhteessa ja näin jatketaan. Emme koe mitään tarvetta muuttaa tätä näin yli viisikymppisinä. Ollaan oltu naimisissa tahoillamme, lapset aikuisia, omat kodit. Ei jaksa enää aloittaa mitään yhteiseloleikkejä asuntoineen, rahoineen jne.

Siis kuka 40-50 -vuotias on noin naiivi joittenkin kihlojen suhteen? 

En naisena ajaisi suhdetta mihinkään suuntaan. Ei ole naisen työ ohjata miestä. Jos mies on vätys mammanpoika niin sitten on ja se ei ole minun ongelmani. Antaisin kiinnostuksen laantua sitä mukaa kuin miehen panostuksen. Uutta verkkoa vesille ja uteliaasti vilkuilemaan vieraisiin pöytiin.

Vierailija kirjoitti:

Neljä vuotta ollaan oltu etäsuhteessa ja näin jatketaan. Emme koe mitään tarvetta muuttaa tätä näin yli viisikymppisinä. Ollaan oltu naimisissa tahoillamme, lapset aikuisia, omat kodit. Ei jaksa enää aloittaa mitään yhteiseloleikkejä asuntoineen, rahoineen jne.

Kuinka monen tunnin ajomatka teillä on yhteen suuntaan välillänne?

Ketjussa moni tuntuu sotkevan etäsuhteen ja sen, että asutaan samalla paikkakunnilla omissa asunnoissa.

Etäsuhteella tarkoitin tosiaan ihan toisella paikkakunnalla asumista kunnon välimatkan kanssa. Meillä tilanne, että välillämme n. 250 km välimatkaa ja suhdetta takana reilut kaksi vuotta. Suhde on pysynyt hyvänä ja tunne on molemminpuolin vahvaa. Näemme enimmäkseen joka toinen viikonloppu ja loma-ajat vietetään yhdessä. 

Nyt alkaa itsestäni tuntua siltä, että olisi jo mukavaa alkaa asettumaan parisuhteeseen. Välimatkan reissaaminen alkaa väsyttää, mies kylläkin enemmän ajaa minun luo. Suhde on hyvä, enkä haluaisi menettää sitä tai antaa periksi. Toisaalta en tiedä, kauanko jaksan tätä reissuelämää myöskään. Alunperin ajattelin, että max kolme vuotta katselen ja sitten teen päätöksiä, jos mikään ei ole edennyt.