Onko täällä sellaisesta suhteesta eronneita, jossa oli molemminpuolista rakkautta mutta toinen ei halunnut sitoutua?

Löysitkö myöhemmin sellaisen kumppanin, joka halusi sitoutua vai jouduitko opettelemaan olemaan yksin? Tai pahinta, löysitkö uuden johon sitoutua mutta tajusit vuosien päästä edelleen kaipaavasi alkuperäisen rakkauden luo?

Täällä tilanne että itse haluaisin 6v seurustelun jälkeen avo- tai avioliiton, ehkä molemmat. Lapsia ei ole ja sen kanssa olen erittäin sujut, eikä niitä voisi tällaiseen järjestelyyn tehdäkään. Sitoutumiskammoinen mutta rakastava mies lupailee molempia mutta ei tee kummankaan eteen mitään. En jaksa enää odottaa turhaan, käydä keskusteluja jotka vain lisäävät molemmilla painetta enkä myöskään riidellä asiasta yhtään. Mies ei ymmärrä, miltä turhien toiveiden synnyttäminen ja sen jälkeen maton jalkojen alta vetäminen tuntuu. Syyttää asumistilanteesta puhtaasti töitä ja puhuu siitä miten haluaisi muuttaa yhteen sitten joskus, mutta ei kuitenkaan tosissaan hae töitä lähempää. Puhuu aika ajoin kosimisesta, viimeksi kesän alussa, mutta ei kuitenkaan tee sitä vaikka juuri oltiin romanttisella matkallakin jossa tilanteita oli. Paljon parempi olisi, jos ei olisi alun alkaenkaan puhunut mistään vakavammasta tai synnyttänyt tällaisia fantasioita päähäni niin silloin ei tulisi tätä pettymystä myöskään. Pointti ei siis tavallaan ole se, että sormus tai virallinen yhteinen koti muuttaisi suhdetta lopulta juurikaan, vaan tuo turha lupailu on minusta epäkunnioittavaa ja nöyryyttävääkin ja saa minulle epävarman olon koko suhteesta. Hän kuitenkin alkaa aina oma-aloitteisesti haaveilemaan ja puhumaan kaikenlaista, aina sen jälkeen kun olen itse luopunut toivosta ja hyväksynyt että tällaista tämä kai nyt on. Välttelevä kiintymystyyli on tuttu. 

 

Tiedän että tässä ei auta kuin erota ja myöntää itse itselleni mitä haluan, mutta se pelottaa. Mitä jos en löydä uutta sopivaa ihmistä, joka haluaisi olla kanssani edes tällaisessa kevyemmässä suhteessa? Mitä jos tajuan myöhemmin, että rakkaus oli virallista sitoutumista tärkeämpää? Mitä jos löydän miehen joka kosii ja saan paperilla sen kaiken, mutta se ei tunnukaan samalta kuin nykyisen kanssa olisi tuntunut? Mitä jos en totukaan yksinoloon enkä löydä ketään, mutta ex lopulta kosii heti seuraavaa? Tällainen ikuinen looppi pyörii päässäni.

 

Mistä tiedän mikä on se oma sisäinen totuus, ja mikä on aivopesun tulosta siitä että aidon rakkauden pitäisi johtaa perinteiseen sitoutumiseen? Miten teille on vastaavissa tilanteissa käynyt? Olkaa rehellisiä.