Tuntuu että luhistun kun läheiseni lapsi kuolee.

Olen hänen tukenaan joka hetki. Suru musertaa itseänikin enkä tiedä mihin voisin omaa ahdistustani purkaa. Tottakai ystäväni tarvitsee eniten tukea, se on selvä!!! Mutta kun itsekin olen niin surullinen että pakahdun. Suren lasta ja suren ystävääni. Tuntuu etten kohta enää itsekään jaksa. Mistä ammentaa voimaa kun haluan yli kaiken olla ystäväni tukena mutta omat voimat loppuvat eikä aikaa omalle suremiselle ole? Entä kun se sitten tapahtuu. En kestä edes ajatella miten ystävä selviää. Tämä on kauheinta mitä ikinä voi olla.