Mikä oli se hetki, kun tajusit olevasi vanha tai ainakin et enää nuori?
Kommentit (60)
Silloin kun n. 36-vuotiaana parin vuoden tauon jälkeen kokeilin taas harrastuksen puolesta valokuvamallina olemista ja nuori kuvaaja ei selvästikään oikein keksinyt, miten tämän ikäistä naista kuvataan. Yritti siis kuvakulmilla ja asennoilla loihtia esiin jotain miesten silmää miellyttävää, viatonta tytönhupakkoa. Tajusin että olen jo liian aikuinen tällaiseen, tai ainakin tämän nimenomaisen tyypin kuvattavaksi.
"ei enää nuori" - Noin 30v iässä rekrysin juniorikehittäjiä iältään n20v. Siinä kävi jo selväksi etten enää kuulunut tuohon viiteryhmään.
"vanha" - ei ole tullut vielä vastaan vaikka ikää 50+v
Oman vanhenemisen olen tuntenut muutamissa etapeissa:
Kun oma lapsi oli parikymppinen ja eli opiskelijaelämää ja biletti ja muutti yhteen puolisonsa kanssa, niin tuntui, että sukupolvi olisi vaihtunut.
Kun lääkärit alkoivat näyttää teineiltä ja mietitytti, että ovatkohan he oikeasti jo täysikäisiä ja opinnoista valmistuneita.
Kun yksi nuorta sukupolvea oleva sukulainen, joka voisi olla lapseni, nimitettiin tunnetun pörssiyhtiön toimitusjohtajaksi.
Vierailija kirjoitti:
Valkoisia hiuksia alkoi ilmaantua. Okei niitä sanotaan harmaiksi, mutta ne ovat kyllä valkeita ainaskin mulla. Ja sit jotain todella ärsyttäviä ihme ihomuutoksia. Sellaisia nyppylöitä tms. niin ei ole enää "tasaisen" tuntuinen ja näköinen iho :(
Vain ihan vauvalla on täysin tasainen iho. Huomasin sellaisen omalla vauvalleni aikoinaan. Ei aikuisilla enää ole.
11-vuotiaana kun sain ensimmäisen orgasmini
Vierailija kirjoitti:
kyllä se siinä 40 hujakoilla tulee
On sellainen, ettei mikään hetkauta, mistään ei viitsi välittää ja asiat voi hoitaa myöhemminkin.
Kun katselin Fakta homma -sarjaa ja ne näyttelijät näyttivät nuorilta ja freeseiltä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun olin menossa yhteen ravintolaan ja portsari sanoi että oletkohan jo liian vanha tänne.
Mulle on käynyt myös noin. En voi käsittää. Omituinen portaali. Sinne oli ikäraja 21 ja olin tuolloin 27 ja mukana ollut kaverini mua 3 v nuorempi. (Ei oltu humalassa, rähjäisiä tms)
Sitten menin sinne mieheni kanssa pari vuotta myöhemmin, niin oli eri portsari. Joku tunnettu turkulainen voimamies, en muista nimeä. Sanoi vaan, että tervetuloa. Kerroin aiemmasta kokemuksesta, mutta hän sanoi uudelleen vaan tervetuloa.
(Syy, miksi menin sinne mieheni kanssa tuolloin oli tutustumisen kymmenvuotispäivä, ja olimme tutustuneet tuolla.)
Lisään: voimamies oli Nummisto
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuvittelin olevani tosi nuorekas kunnes päädyin viettämään iltaa parikymppisten kanssa. Oli ihan sairaan tylsää. Tajusin ettei mulla ole mitään yhteistä nuorison kanssa, en ymmärrä mistä he puhuu eikä noin yleisesti olla yhtään samalla aaltopituudella. Huomasin että en mä ole nuori enkä edes halua olla.
Sattui itselle sama firman kesäjuhlissa. Nuoret olivat yliopisto-opintojen loppupuolella olevia päälle parikymppisiä ja sinänsä ihan fiksuja, mutta jotenkin aivan uskomattoman nai'iveja. Korostui, kun pienessä nousumyönteisessä ihmiset puhuvat avoimemmin. Tuli sellainen fiilis, että voi tytöt ja pojat - kyllä se elämä vielä vähän teitäkin tulee opettamaan. Mutta silleen hyvällä tavalla kuin katsoo kokemattomia.
Joo, ei mullekaan pahalla tuo fiilis tullut. Jos olisin itsekin ollut nuori niin olisin todellakin pitänyt heitä tosi fiksuina ja kiinnostavina persoonina. Nyt pidin vain naiiveina itsestäänselvyyksien toistelijoina. Kivoja ja ystävällisiä kyllä, mutta oli ihan selvää että mitään kiinnostavaa, syvällistä keskustelua tai uusia näkökulmia ei ollut odotettavissa toisin kuin omanikäisen tuttavapiirin kanssa aina.
Kun tajusin että uusi työkaveri oli syntynyt samana vuonna kuin aloitin työssäni. Tuli vanha olo.
Muistan tilanteen tarkalleen. Opiskelin kolmekymppisenä uutta tutkintoa yliopistolla ja istuin lukuvuoden alussa Unicafessa lounaalla. Sisään tuli ryhmä fukseja, jotka olivat mielestäni aivan lapsen näköisiä, sellaisia uuden edessä vähän epävarmoja ja söpöjä untuvikkoja. Tuntui yhtäkkiä että olen itse aivan väärässä paikassa.
Varmaan se kerta, kun ensi kerran tuli kutsutuksi "ma'am", eikä "miss".
Luulen, että tämä tapahtui joskus 35-vuotiaana, kun olin New Yorkin reissulla.
Kun nuorena näin varusmiehiä, ajattelin, että onpa komeita kundeja ja kävin treffeillä sellaisten kanssa.
Nyt kun oma poika on armeijassa, niin varusmiehet näyttävät hirveän nuorilta pojilta, ihan lapsilta. Tekisi mieli halata niitä ja kysyä, että ovatko saaneet tarpeeksi ruokaa ja onko mukana lämpimiä, kuivia vaatteita.
Se seikka, että: ennen kikkeli herätti: Goood Moorning Captain! .... Nykyään se on aliluutnantti: vessaan siitä ja juosten.
No siinä kohtaa kun luin lehdistä, kuinka koulurakennuksia, joissa olen käynyt aikoinaan ala-astetta, on purettu. Se kun kaikesta on vuosikymmeniä aikaa, ettei ne oo tapahtuneet joskus 2 - 5 vuotta sitten. Paljon enemmän on takanapäin kuin mitä jäljellä.
Vierailija kirjoitti:
No siinä kohtaa kun luin lehdistä, kuinka koulurakennuksia, joissa olen käynyt aikoinaan ala-astetta, on purettu. Se kun kaikesta on vuosikymmeniä aikaa, ettei ne oo tapahtuneet joskus 2 - 5 vuotta sitten. Paljon enemmän on takanapäin kuin mitä jäljellä.
Joo just tää että muistelet jotain juttua että "se oli silloin pari vuotta sitten" ja kun tarkistat niin siitä on 12 vuotta.
Siinä kohtaa kun omat nuoruuden valtavirtabändit ovat nuorisolle persoonallisia retrolöytöjä.
Kun keuhkokuumeen jälkeen rollaattorin kanssa kulkevat vanhukset meni ohi kauppareissulla 25-vuotiaana.
Sattui itselle sama firman kesäjuhlissa. Nuoret olivat yliopisto-opintojen loppupuolella olevia päälle parikymppisiä ja sinänsä ihan fiksuja, mutta jotenkin aivan uskomattoman nai'iveja. Korostui, kun pienessä nousumyönteisessä ihmiset puhuvat avoimemmin. Tuli sellainen fiilis, että voi tytöt ja pojat - kyllä se elämä vielä vähän teitäkin tulee opettamaan. Mutta silleen hyvällä tavalla kuin katsoo kokemattomia.