Onko elämä silti elämisen arvoista, jos ei ole isää eikä sisaruksia?

Tulin raskaaksi suhteessa, jossa mies ei halua lapsia. Olen itse ollut samoilla linjoilla.

Jos pidän lapsen, tulee varmuudella ero. En tiedä vielä, haluaako isä olla missään tekemisissä lapsen kanssa. En usko.

Oman iän ja resurssien vuoksi on varma juttu, että toista lasta ei tule.

Tiedän että pärjään yksinkin, jonkun verran turvaverkostoja on (omat vanhemmat,sisarus), olen terve, ja on vakaa talous ja työpaikka. Toki tilanne voi aina muuttua.

Oikeastaan ainoa kriteeri mikä itselläni on, se että pystynkö tarjoamaan lapselle hyvän elämän. Ja onko elämä silti elämisen arvoista, vaikka kaikki ei olisi täydellistä ja perhemallin mukaista?

Aika harvalla lopulta on - mutta silti, esim. ainoana yksinhuoltajan lapsena. Onko lähtökohdat vaan niin huonot, että parempi olla edes syntymättä?