Pohdintaa ystävyydestä

Olen kuullut, että tosiystävät ymmärtävät toisiaan "puolesta sanasta", ja pystyvät aistimaan toistensa tunneliloja jopa ilman sanoja tai mitään näkyviä tunteen ilmaisuja.

Minulta puuttuu tällainen kyky. En pysty "lukemaan" muiden ihmisten ajatuksia enkä aistimaan muiden ihmisten tunnetiloja ellei niitä tunteita jollain näkyvällä tai kuuluvalla tavalla ilmaista. Eli minulla ei ole kylyä olla tosiystävä. Tästä syystä minulla ei myöskään ole yhtään tosiystävää. Lisäksi, kun vaikeiden elämäntilanteiden seurauksena kaikki pinnalliset kaverisuhteet ovat päättyneet, minulla ei ole lainkaan kavereita.

Minulla siis ei ole kykyä muodostaa sellaista ihmissuhdetta, jota valtaosa ihmisistä sanoo ystävyydeksi.

Tämä ei ole minulle itselleni ongelma. Mutta kun tulee jossain, esim. työpaikan kahvipöytäkeskustelussa puheeksi se, että minulla ei ole kavereita eikä ystäviä, järkyttyvät kuulijat siitä niin paljon, että minua alkaa ahdistamaan. "Kai sinulla nyt joku kaveri on?" "Kenen kanssa sinä käyt konserteissa, leffassa, ...?" Yksin. "Kai sinulla nyt joku kaveri on?" "Onhan sinulla sisaruksia?" Joo, on, mutta en ole heidän kanssaan tekemisissä juuri lainkaan. Ihan välttämättömät muodollisuudet vain.

Miksi se on niin iso ongelma? Minulle ei käy ystäväksi kuka tahansa. Jos kävisi, minulla olisi ystäviä. Olen kuitenkin sosiaalinen ja uskallan jutella vähän vieraammillekin ihmisille.