Missä vaiheessa elämää teillä meni yli ja aloitte vihata vanhempanne?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Neljänkympin jälkeen. Olin musta lammas ja yleinen ikävien asioiden kaatopaikka. Tajusin olevani oikeasti hirveän ystävällinen ja tunnollinen ihminen, johon muut lapsuudenperheen jäsenet projisoivat omaa itsekkyyttään ja omia ongelmiaan.

Samoin. Olin kaikkien auttaja ja sylkykuppi. Yhtäkkiä mitta täyttyi pahasta mielestä. Postin kaikki elämästäni. Nyt henki kulkee ja elän täysillä itselleni. En vihaa heitä mutta en  veljeilkään.  🤭🤭🤭

Niinpä. Ystävät saa itse valita mutta sukua ei tiettyyn ikään asti.

Surullista on se, että jos syntyy huonoon sukuun, ei mistään saa uutta tilalle. Ystäviä kyllä, mutta se ei ole sama.

Karvaa vaille kuusikymppiseksi piti minun elää, kunnes pinnani lopulta katkesi ylen kiltiltä äidin terapeutilta, ymmärtäjältä, jatkuvalta puhelinpäivystäjältä ja jokapaikanhöylältä ja kaiken maailman ongelmanratkaisijalta, mikä olen varhaisteinistä asti ollut. Annoin sitten tulla täyslaidallisia aikansa, mutta mitäpä 85-vuotias läheisriippuvainen ja muistisairaskin äiti muuta enää teki kuin pelästyi, pyyteli moneen kertaan anteeksi ja yritti kieltää, kun ei tietysti paljon enää muistakaan.

Mutta sain hajurakoa ja ilmatilaa ja kaipaamaani etäisyyttä, vaikka varsinaisesti en ole ylpeä itsestäni, kun vanhalle mummulle menin sillä tavoin huutamaan. 

Vierailija kirjoitti:

Karvaa vaille kuusikymppiseksi piti minun elää, kunnes pinnani lopulta katkesi ylen kiltiltä äidin terapeutilta, ymmärtäjältä, jatkuvalta puhelinpäivystäjältä ja jokapaikanhöylältä ja kaiken maailman ongelmanratkaisijalta, mikä olen varhaisteinistä asti ollut. Annoin sitten tulla täyslaidallisia aikansa, mutta mitäpä 85-vuotias läheisriippuvainen ja muistisairaskin äiti muuta enää teki kuin pelästyi, pyyteli moneen kertaan anteeksi ja yritti kieltää, kun ei tietysti paljon enää muistakaan.

Mutta sain hajurakoa ja ilmatilaa ja kaipaamaani etäisyyttä, vaikka varsinaisesti en ole ylpeä itsestäni, kun vanhalle mummulle menin sillä tavoin huutamaan.

Vanha mummu kiusasi sinua, puolustuskyvytöntä lasta vuosikaudet täysin oikeustoimikelpoisena ihmisenä. Muutamat huutokonsertit ovat promillen hyvitys.

Viisikymppisenä oli pakko myöntää itselleen, että äitini on puhdas kusipää. Nykyään kai kutsuttaisiin narsistiksi, mutta en tykkää psykologisoida asioita, hän on vain yksinkertaisesti kusipää. Niin monta likaista temppua teki, että mittä tuli täyteen.

Vierailija kirjoitti:

Viisikymppisenä oli pakko myöntää itselleen, että äitini on puhdas kusipää. Nykyään kai kutsuttaisiin narsistiksi, mutta en tykkää psykologisoida asioita, hän on vain yksinkertaisesti kusipää. Niin monta likaista temppua teki, että mittä tuli täyteen.

Tämä. Ap

Vierailija kirjoitti:

Karvaa vaille kuusikymppiseksi piti minun elää, kunnes pinnani lopulta katkesi ylen kiltiltä äidin terapeutilta, ymmärtäjältä, jatkuvalta puhelinpäivystäjältä ja jokapaikanhöylältä ja kaiken maailman ongelmanratkaisijalta, mikä olen varhaisteinistä asti ollut. Annoin sitten tulla täyslaidallisia aikansa, mutta mitäpä 85-vuotias läheisriippuvainen ja muistisairaskin äiti muuta enää teki kuin pelästyi, pyyteli moneen kertaan anteeksi ja yritti kieltää, kun ei tietysti paljon enää muistakaan.

Mutta sain hajurakoa ja ilmatilaa ja kaipaamaani etäisyyttä, vaikka varsinaisesti en ole ylpeä itsestäni, kun vanhalle mummulle menin sillä tavoin huutamaan. 

Tein saman aikanaan vanhalle isälleni. Helvetin typerää huutaa vanhukselle ja liian myöhäistä, mutta ei voinut padotuille tunteille enää mitään.

Oma mittani lopulta katkesi aika vähästä: valmistuin sukuni ensimmäisenä maisteriksi, eikä hän saanut edes onnitteluja ulos suustaan tai malttanut edes pienet hetken osallustua myötämielisesti ja myötätunnolla elämääni, kun tapojensa mukaan oli kiire terapoida itseään minulle.

Paljon mahtui lapsuusvuosiin laiminlyöntiä, hylkäämistä sekä henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Olen antanut hänelle anteeksi, mutta en halua häntä enää elämääni. Etäiset "välit" riittää.