Mistä johtuu vielä aikuisiällä tunne, että omat vanhemmat

Vierailija kirjoitti:

Eivätköhän muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kaikki vanhemmat halua lapsilleen parasta. Se ei välttämättä ole aikuisen lapsen mielestä parasta, mutta tarkoitus on kuitenkin lähes aina hyvä.

Eli tehdään pahaa, kun tarkoitetaan hyvää. Tämä typeryys kuuluu historian roskatynnyreihin lopullisesti. Kiitos. 

Vierailija kirjoitti:

Et noudattanut heidän määräyksiään miten elämäsi olisi kuulunut mennä, työura olisi pitänyt aloittaa heti kansakoulun loputtua puotipuksuksi menemällä, nytkin sinun pitäisi olla asukasyhdistyksen kokouksessa valittamassa kynällä ja paperilla kirjoitetun tositteen kanssa naapurien normaalista elämästä, eikä notkua jollain tietämyskoneella, nehän on jotain huoneen kokoisia kapistuksia joita saa käyttää vain valkoiseen takkiin pukeutuneet tiedemiehet...

Minkä ikäisestä vanhuksesta puhut?

Äitini on jo 80+ ja hän on itsekin joutunut käyttämämään tietokonetta työtehtävissään.

-ohis

Vierailija kirjoitti:

Eivätköhän muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kaikki vanhemmat halua lapsilleen parasta. Se ei välttämättä ole aikuisen lapsen mielestä parasta, mutta tarkoitus on kuitenkin lähes aina hyvä.

Vanhempien pitäisi kasvaa lastensa aikuistuessa ja ymmärtää, että lapset eivät ole heidän kopioitaan vaan itsenäisiä ihmisiä, jotka tekevät elämässään  omia valintojaan. Se vanhemman "paras" ei ole välttämättä lapsen paras.

-ohis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eivätköhän muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kaikki vanhemmat halua lapsilleen parasta. Se ei välttämättä ole aikuisen lapsen mielestä parasta, mutta tarkoitus on kuitenkin lähes aina hyvä.

Vanhempien pitäisi kasvaa lastensa aikuistuessa ja ymmärtää, että lapset eivät ole heidän kopioitaan vaan itsenäisiä ihmisiä, jotka tekevät elämässään  omia valintojaan. Se vanhemman "paras" ei ole välttämättä lapsen paras.

-ohis

Eikö otsikossa nimenomaan ollut kyse tunteesta, että vanhemmat haluavat pahaa aikuiselle lapselle? Eivät varmaankaan halua, eivätkä myöskään tee päätöksiä aikuisen lapsen puolesta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eivätköhän muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kaikki vanhemmat halua lapsilleen parasta. Se ei välttämättä ole aikuisen lapsen mielestä parasta, mutta tarkoitus on kuitenkin lähes aina hyvä.

Vanhempien pitäisi kasvaa lastensa aikuistuessa ja ymmärtää, että lapset eivät ole heidän kopioitaan vaan itsenäisiä ihmisiä, jotka tekevät elämässään  omia valintojaan. Se vanhemman "paras" ei ole välttämättä lapsen paras.

-ohis

Eikö otsikossa nimenomaan ollut kyse tunteesta, että vanhemmat haluavat pahaa aikuiselle lapselle? Eivät varmaankaan halua, eivätkä myöskään tee päätöksiä aikuisen lapsen puolesta. 

On vanhempia, jotka kyllä antavat ymmärtää, että vanhempien mielestä väärin toimittu... vaikka aikuisen ihmisen valinnat eivät enää hänen vanhemmilleen kuulu.

Vierailija kirjoitti:

Niinhän ne haluaakin...

Pikkasen vilahtaa vainoharhaisuus tuossa. Miksi ne vihaisivat sinua? Koska olet omasta mielestäsi virheellinen ja pettymys? No, korjaa nuo ajatusvirheesi ja parane. Heippa.

Sama tunne. Minulle puhutaan kuin vajaaälyiselle ja saavutukseni jätetään huomioimatta. 

Nämä vanhemmat ovat henkisesti vaurioituneita ja joko salaa tai avoimesti katkeria/kateellisia lapsilleen.

Kuka vatvoo vielä aikuisiällä, keski-ikäisenä, omia vanhempiaan ja lapsuuttaan?!?

Kun lapset on keski-iässä ja kokeneet oman elämänsä pettymyksiä, eikä kaikki oelkaan mennyt niinkuin on ajatellut. On helppo etsiä syytä lapsuudestaan, vanhemmistaan jopa terapeuttien avulla, jotka tietenkin vahvistaa sinulla sitä käsitystä, että kaiken syy on vanhemmissa. Sitten terapian innoittamana syytät vanhempiasi huonosta vanhemmuudesta. Mutta kun olet keski-iässä, niin sä et ole enää se sama pieni lapsi, vaan olet aikuinen ja vastaat elämästäsi itse. 

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eivätköhän muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kaikki vanhemmat halua lapsilleen parasta. Se ei välttämättä ole aikuisen lapsen mielestä parasta, mutta tarkoitus on kuitenkin lähes aina hyvä.

Vanhempien pitäisi kasvaa lastensa aikuistuessa ja ymmärtää, että lapset eivät ole heidän kopioitaan vaan itsenäisiä ihmisiä, jotka tekevät elämässään  omia valintojaan. Se vanhemman "paras" ei ole välttämättä lapsen paras.

-ohis

Sepä se. Mutta liikaa vaadittu esim. kouluttamattomilta ihmisiltä, joilta puuttuu kaikki ymmärrys kasvatus- ja kehityspsykologiasta. Henkisesti terve ja tasapainoinen vanhempi antaa lapsen kasvaa omaksi itsekseen ja nousta siivilleen, mutta tasapainoton ja vanhoillinen yrittää nuijia tätä valmiiseen muottiin. Näin esim. KIarfit tekevät, heillä ilmeisesti on vahva ja harhainen näkemys siitä, että yhteiskunta on paha ja vaarallinen ja heidän kasvatustapansa ainut oikea. Eristä lapsesi maailmasta ja estä näiltä tieto, saat aikaan lauman susilapsia, jotka on pahimmillaan loppuikänsä laitoshoidossa jos yleensä jäävät henkiin.

En tiedä mitä ap:lle on tehty mutta eihän hän terve ole. Enkä ole itsekään, mutta onneksi mulla on veli (psykiatri), jonka kanssa esim. viikonloppuna ihmeteltiin outoa lapsuuttamme, joka todellakin poikkesi tavanomaisesta, mutta jonka vankeja emme ole. Muuan psykiatri totesi, ettei koskaan ole liian myöhäistä hankkia itselleen onnellinen lapsuus, ja se tosiaan on totta. Me olemme sitä miksi itsemme teemme, emme sitä, miksi vanhempamme yrittivät meitä tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eivätköhän muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kaikki vanhemmat halua lapsilleen parasta. Se ei välttämättä ole aikuisen lapsen mielestä parasta, mutta tarkoitus on kuitenkin lähes aina hyvä.

Vanhempien pitäisi kasvaa lastensa aikuistuessa ja ymmärtää, että lapset eivät ole heidän kopioitaan vaan itsenäisiä ihmisiä, jotka tekevät elämässään  omia valintojaan. Se vanhemman "paras" ei ole välttämättä lapsen paras.

-ohis

Eikö otsikossa nimenomaan ollut kyse tunteesta, että vanhemmat haluavat pahaa aikuiselle lapselle? Eivät varmaankaan halua, eivätkä myöskään tee päätöksiä aikuisen lapsen puolesta. 

On vanhempia, jotka kyllä antavat ymmärtää, että vanhempien mielestä väärin toimittu... vaikk

Toki, mutta jokainen on itse vastuussa omista tunteistaan ja niiden käsittelystä, eivätkä ne välttämättä liity millään tavoin realiteetteihin. Aikuistuessa pitää tajuta, että vanhemmat oli oman aikansa ja kasvatuksensa tuotoksia, enimmäkseen täysin vailla niitä valmiuksia joita meillä on itsemme ja mielemme parantamiseen.

Ei pidä rypeä muiden tekemissä virheissä vaan yrittää olla itse tekemättä ainakaan samoja. Jokainenhan erehtyy ja mokaa, ihan jokainen vanhempi. Lasten mukana ei tule käyttöohjeita.

Vierailija kirjoitti:

Sama tunne. Minulle puhutaan kuin vajaaälyiselle ja saavutukseni jätetään huomioimatta. 

Ehkä siksi, että vaikutat nytkin vajaaälyiseltä lapselta, joka kerjää huomiota?

Ole aikuinen. Ei sun arvosi ihmisenä ole kiinni siitä, mitä muut ajattelevat, vaan siitä, mitä itse ajattelet itsestäsi. Anna armoa paitsi itsellesi, myös muille. 

Vierailija kirjoitti:

Kuka vatvoo vielä aikuisiällä, keski-ikäisenä, omia vanhempiaan ja lapsuuttaan?!?

Epäkypsät ja mieleltään epävakaat, jotka ei ole aikuistuneet ja rakentaneet tervettä, realistista minäkuvaa.

Hei, kasvakaa aikuisiksi. Tunne on vain välittäjäainemyrsky aivoissa, mutta voi sen ihanan, paskan fiiliksen toki itselleen myös kroonistaa rypemällä siinä viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen, kuten voi opettaa itselleen amputaation jälkeiset kutinat ja haamusäryt.

Ja niistä voi opetella pois.

Ihan ekana pitää tajuta, että kukaan ei ole täydellinen, et sinä eikä sun vanhemmat, eikä edes tarvitse olla. Jokainen tekee virheitä ja virheistä pahin on jäädä rypemään joko omiin mokiin tai vanhempien mokiin.

Ne on mennyttä, niitä ei enää ole. On vain tämä hetki ja tulevaisuus, josta voi tehdä mahdollisimman hyvän. Katkaiskaa napanuora ja lopettakaa itsenne määritteleminen vanhempienne tekojen ja omien harhaluulojenne kautta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eivätköhän muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kaikki vanhemmat halua lapsilleen parasta. Se ei välttämättä ole aikuisen lapsen mielestä parasta, mutta tarkoitus on kuitenkin lähes aina hyvä.

Vanhempien pitäisi kasvaa lastensa aikuistuessa ja ymmärtää, että lapset eivät ole heidän kopioitaan vaan itsenäisiä ihmisiä, jotka tekevät elämässään  omia valintojaan. Se vanhemman "paras" ei ole välttämättä lapsen paras.

-ohis

Eikö otsikossa nimenomaan ollut kyse tunteesta, että vanhemmat haluavat pahaa aikuiselle lapselle? Eivät varmaankaan halua, eivätkä myöskään tee päätöksiä aikuisen lapsen puolesta. 

On vanhempia, jotka kyllä antavat ymmärtää, että vanhempien mielestä väärin toimittu... vaikk

On lapsia, jotka ottaa kaiken kritiikkinä, vaikka kyse on vain erilaisesta mielipiteestä. 

Vierailija kirjoitti:

Kun lapset on keski-iässä ja kokeneet oman elämänsä pettymyksiä, eikä kaikki oelkaan mennyt niinkuin on ajatellut. On helppo etsiä syytä lapsuudestaan, vanhemmistaan jopa terapeuttien avulla, jotka tietenkin vahvistaa sinulla sitä käsitystä, että kaiken syy on vanhemmissa. Sitten terapian innoittamana syytät vanhempiasi huonosta vanhemmuudesta. Mutta kun olet keski-iässä, niin sä et ole enää se sama pieni lapsi, vaan olet aikuinen ja vastaat elämästäsi itse. 

 

Terapeutit eivät etsi syytä vanhemmista. Kyllä se on terapiaan menijä itse, joka niin tekee. Kyvyttömyys ja haluttomuus nähdä itseä vastuullisena, joskin virheitä tekevänä aikuisena kompensoidaan ylikriittisyydellä vanhempia kohtaan.

Itseasiassa vanhempien syyttely ja epäily on vain defenssi, jolla oma syyllisyys ja häpeä yritetään piilottaa kun niitä ei haluta kohdata.

Kuvitteletko ap, että jollain oli täydelliset vanhemmat ja unelmalapsuus?

Kuvitteletko ap, että olet täydellinen ja ainut ongelmasi on vanhempien teot (tai kuvittelemasi ajatukset sinusta)  20-40 vuotta sitten?

Ap, sun ongelma on, että sä et edelleenkään ole muuta kuin häpeävä lapsi.

Sun kuuluisi kuitenkin jo olla vastuullinen aikuinen, joka mokaa omien lastensa suhteen ja pyytää sitä näiltä anteeksi, mutta myös antaa itselleen anteeksi sen, että on vain yhtä virheellinen ja vajaa kuin kaikki muutkin ihmiset.

Päästä irti menneestä, sitä ei enää ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama tunne. Minulle puhutaan kuin vajaaälyiselle ja saavutukseni jätetään huomioimatta. 

Ehkä siksi, että vaikutat nytkin vajaaälyiseltä lapselta, joka kerjää huomiota?

Ole aikuinen. Ei sun arvosi ihmisenä ole kiinni siitä, mitä muut ajattelevat, vaan siitä, mitä itse ajattelet itsestäsi. Anna armoa paitsi itsellesi, myös muille. 

No en minä omaa arvoani sidokaan toisten mielipiteisiin, mutta olen ihan yliopistokoulutettu urallani edennyt ihminen ja vanhempani kertoo pitkin kyliä siitä, miten olen töissä apulaisena. En minä sille mitään voi ja itsestään vanhempi siinä enemmänkin kertoo, mutta ei tämä minussa nyt mitään suurta armollisuuden tunnetta herätä. On sillä vaille jääneellä vanhemmallekin vastuu käytöksestään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama tunne. Minulle puhutaan kuin vajaaälyiselle ja saavutukseni jätetään huomioimatta. 

Ehkä siksi, että vaikutat nytkin vajaaälyiseltä lapselta, joka kerjää huomiota?

Ole aikuinen. Ei sun arvosi ihmisenä ole kiinni siitä, mitä muut ajattelevat, vaan siitä, mitä itse ajattelet itsestäsi. Anna armoa paitsi itsellesi, myös muille. 

No en minä omaa arvoani sidokaan toisten mielipiteisiin, mutta olen ihan yliopistokoulutettu urallani edennyt ihminen ja vanhempani kertoo pitkin kyliä siitä, miten olen töissä apulaisena. En minä sille mitään voi ja itsestään vanhempi siinä enemmänkin kertoo, mutta ei tämä minussa nyt mitään suurta armollisuuden tunnetta herätä. On sillä vaille jääneellä vanhemmallekin vastuu käytöksestään. 

Tulee mieleen oma äitini: kun olin päässyt yliopistoon, olin opintoja edeltävän kesän kerrossiivoojana elättääkseni itseni pestissä mikä oli ihan normaalia nuorelle joskus 2000-luvun alkupuolella. Äitini mielestä olin "sentään siivooja". Hän on myös avoimesti sanonut ettei lapsille "rakkautta riitä" ja inhosi/ei ymmärtänyt pääsyäni ja pyrkimystä ylioppilaaksi. Kun erosin pitkäaikaisesta suhteesta oli se oma vikani eikä "kukaan mies minua halua". Äitini on omien elämänolosuhteidensa uhri ja siirtänyt pahan olonsa eteenpäin, syyllistävä ja katkera hyvin ymmärrettävistä syistä olleensa itse alistettu elämässään. On raskasta rakastaa tällaista läheistä.