Rakastavatko isovanhemmat enemmän lapsiaan vai lastenlapsiaan?

Heidän suojeluviettinsä kohdistuu lapsenlapsiin. Halutaan että omat geenit jatkavat, lapsenlapsilla todennäköisyys siihen on vielä hauras.

En ole ikinä sisäistänyt tuota sanontaa, että lapset ovat rakkaita, mutta lapsenlapset vielä rakkaampia. Se(kin) on varmaan jotakin, minkä ymmärtää vasta, kun se on itselle ajankohtaista.

Lapset. Lasten kanssa on niin pitkä yhteinen historia.

Eiköhän lapset ole aina rakkaimpia. Lapsenlapsetkin varmasti toki rakkaita, mutta eivät he ole samalla tavalla omia kuin omat lapset. Kun olin teini, äitipuoleni ja pikkusisarukseni kuolivat onnettomuudessa. Kun oltiin seuraavana kesänä mummolassa juhannuksen aikaan, kuulin mummon lohduttavan isää ja sanovan, että hän ainakin on onnellinen siitä että edes isä on elossa.

En ole isovanhempi mutta uskon että omaa lasta. Oma lapsi on aina oma lapsi. Lapsenlapsella ei ole yhtä paljon samoja geenejä kuin itsellä, on tavallaan kaukaisempi sukulainen.

Ainakin omille vanhemmille lapsenlapset oli paljon rakkaampia mitä omat lapset. Omia lapsia he ei edes halunneet. 

Sanoisin, että jos ylipäänsä rakkautta on mahdollista tuntea, niin kyllä siitä riittää lapsille ja lapsenlapsille. Siis siinä määrin kuin sitä on. 

Mutta rakkaus on luksusta. Sitä ei ymmärretä, miten harvinaista on että joku todella ja ehdoitta, omat tarpeensa sivuun siirtäen rakastaa oikeasti.

Eivät monet vanhemmat rakasta lapsiaan. On vain sellainen ideaali olemassa, johon tahdotaan pyrkiä. Tabu, josta ei puhuta.

Mutta todellisessa elämässä vanhempien asenteet ja valinnat eivät läheskään välttämättä ole lapsen vaan itsensä parhaaksi.

Ja tällaiset ihmiset eivät kykene rakastamaan lapsenlapsiaankaan. He voivat kuvitella niin, toki. Mutta usein ihmisillä on toinen toisilleen vain välinearvo.

Pitää olla sellainen lapsi tai lapsenlapsi, jonka vanhempi/isovanhempi itse tarvitsee, tai ei välitetä. 

On rajatonta ja surullista, että aikuisella on antaa lapselle vain itseään palveleva ja hyödyttävä tehtävä, rooli, johon on tehty ja asetettu toinen ihminen.

Itsestään täysin irrallinen ja erillinen persoona alistetaan olemaan mini-me. Samoin toki parisuhteen dynamiikka usein.

Rakkaus on ehdotonta. Se on harvinaista. Usein voi paremmin, kun hyväksyy totuuden niin kuin se on. Vaikka se olisi niin karu, että äiti, isä, mummo, vaari, sisko, veli, vaimo tai mies ei rakasta minua.

Totuus tekee vapaaksi. Isoanhempien osalta olen nähnyt, että jos ihminen rakastaa todella lapsiaan, hän rakastaa myös lapsenlapsiaan.

Ei rakkaudessa ole mittoja tai määriä. Sitä joko rakastaa tai ei rakasta. Ja tosi moni nykyään varsinkin rakastaa korkeintaan itseään.

Vierailija kirjoitti:

En ole isovanhempi mutta uskon että omaa lasta. Oma lapsi on aina oma lapsi. Lapsenlapsella ei ole yhtä paljon samoja geenejä kuin itsellä, on tavallaan kaukaisempi sukulainen.

Tuskin tuo pelkästään geeneistä on kiinni, rakastaahan ihmiset omia lapsiaan vaikka ei olisi yhteistä perimää lainkaan. Mutta varmaan just se lapsen ja vanhemman väliseen suhteeseen liittyvä kiintymys ja rakkaus.

Rakastan kovasti kaikkia lapsiani, mutta uskon, että isovanhemman ja lapsenlapsen välillä voi olla erityisen lämmin suhde, kuten minulla on ollut aikoinaan isoäitini ja nyt myös lapsenlapseni kanssa.