Kadehtisitko naista, jolla on kaksi täysi-ikäistä lasta 40-vuotiaana?

Vierailija kirjoitti:

En kadehdi. En todellakaan olis halunnu käyttää ikävuosia 20-30 lapsiin. 

Miksi? Mihin käytit ne? 

En. Ihmisillä on niin erilaiset elämäntilanteet. Itse kun mietin 39-vuotiaana että pitäisikö vielä yrittää toista lasta. 

Mulla on lähes tuo tilanne. Sillai tää on hyvä, että saan ikäänkuin toisen elämän lasten jälkeen. Oon nuori ja energinen, elämäni kunnossa. Voin panostaa uraan ja nauttia elämästäni.

Tuntuu että voisin tehdä mitä vain. Ei taloudellista vastuuta enää ja saa tehdä elämän omannäköiseksi. Ei tartte väkisin pitää yllä perheidylliä ja elää ns. kunnollista elämää. Voin ottaa riskejä ja toteuttaa itseäni.

Oon miettinyt että voisin hoitaa työelämäni siten että elän osan vuotta Thaimaassa. 

-N42

En, sillä en itse halua lapsia. Mutta jos hän halusi lapsia, niin olen iloinen hänen puolestaan. Uskon, että on fiksua tehdä lapset suht nuorina jos lapsia tekee (jos on kuitenkin jo sen verran kypsä, että osaa kasvattaa ne).

Itsellänikin on 1 täysi-ikäinen kun täytin 41 ja hyvä niin. Eikö teille iltatähtiä hommaaville tule taloudellisia vaikeuksia kun taas se seuraava lapsi vie kaikki rahat? Toki olin pienituloinen yh kaikki 18 vuotta joten vähän eri näkökulma kenties mutta olisi ollut rahallinen katastrofi jos mulla vieläkin 46-vuotiaana olisi joku pikkulapsi tässä hoidettavana ja kasvatettavana. Eihän olisi omaa elämää ikinä kun nyt pääsee vaikka matkustamaan kun rahaa jää niin hyvin säästöön kun ikänsä opetteli elämään pienillä tuloilla ja nyt niitä onkin ruhtinaallisesti kun lapseen ei enää mene mitään.

Kouluttautua voi nykyään koko ikänsä. Ei elämää tarvitse nähdä putkena.Ja monihan lykkää lapset vanhemmilleen kun ne on nuoria isoäitejä eli just niitä samanikäisiä mitä täällä kauhistellaan kun haaveilevat iltatähdestä. Ja opiskelevat siis pikkulapsiiän, joka on lapsilla se kauhein vaihe. Eli varmaan nää kauhistelijat on juuri niitä lapsia jotka pelkää että menee takuuvarman lapsenhoitaja jos se tekee oman vauvan :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt en ymmärrä kysymystä yhtään. T. Äiti

Selvennän:

Moni 30-35v. nainen alkaa vasta perustaa perhettä. Ehkä vasta 55-60v. tulee aika, jolloin lapset muuttavat kotoa ja on taas enemmän aikaa/rahaa itselle ja parisuhteelle.

Miksi nuo lapset asuisivat kotona kolmikymppiseksi? Yleensä aiemmin muutetaan omilleen, ainakin Suomessa. 

Vierailija kirjoitti:

En kadehdi. Kaverini sai esikoisensa 19-vuotiaana ja esikoinen sai lapsen 19-vuotiaana, joten kaveristani tuli isoäiti 38-vuotiaana. Samaan aikaan hän sai vielä itsekin yhden lapsen.

Sain ensimmäisen lapseni 28-vuotiaana. Se oli silloin normaali ensisynnytäjän ikä. Mieheni oli 32. Olihan meidän pitänyt ensin tavata, seurustella ja tutustua toisiimme. Opinnotkin olivat kesken. En näe parikymppisten lisääntymisessä mitään hyvää. Lapset jäävät useimmiten isoäitien hoidettaviksi, eikä oma äitini (joka oli saanut minut 22-vuotiaana) ollut kiinnostunut mummoudesta.

Hah, hoidin lapseni periaatteesta ihan itse. Muut suvun lapsia saaneet eivät. Minä olin meistä se nuorin, alle 18v. Lapseni alkoi viettää satunnaisia öitä mummolassa vasta 3 -vuotiaana. 

Nykyäänkin tämä jo aikuinen lapsi elää hyvää elämää, eikä muista kärsineensä edes lamasta. 

Kokemukseni mukaan äidin tai isoäidin iällä ei ole paljonkaan tekemistä sen kanssa, miten innokas lastenhoitaja on. Entinen anoppi on siitä hyvä esimerkki -ei ole ikinä jaksanut oikein perehtyä asiaan, vaan vouhottanut menemään omia tekemisiään.

Niinku mistä tarkalleen? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kadehdi. Kaverini sai esikoisensa 19-vuotiaana ja esikoinen sai lapsen 19-vuotiaana, joten kaveristani tuli isoäiti 38-vuotiaana. Samaan aikaan hän sai vielä itsekin yhden lapsen.

Sain ensimmäisen lapseni 28-vuotiaana. Se oli silloin normaali ensisynnytäjän ikä. Mieheni oli 32. Olihan meidän pitänyt ensin tavata, seurustella ja tutustua toisiimme. Opinnotkin olivat kesken. En näe parikymppisten lisääntymisessä mitään hyvää. Lapset jäävät useimmiten isoäitien hoidettaviksi, eikä oma äitini (joka oli saanut minut 22-vuotiaana) ollut kiinnostunut mummoudesta.

Hah, hoidin lapseni periaatteesta ihan itse. Muut suvun lapsia saaneet eivät. Minä olin meistä se nuorin, alle 18v. Lapseni alkoi viettää satunnaisia öitä mummolassa vasta 3 -vuotiaana. 

Nykyäänkin tämä jo aikuinen lapsi elää hyvää elämää, eikä muista kärsineensä edes lamasta. 

* Siis olin 18 v, alle 20 v piti kirjoittaa. 

Vierailija kirjoitti:

En. Olen tuollaisen äidin lapsi. Ihan liian nuori oli vielä.

Sama! Oli täysin oman äidinsä talutusnuorassa vielä. Kypsymätön lapsi.

Mulla on tämä tilanne. En ole aloittaja.

Nyt kun tiedän miten KULUTTAVAA lasten kasvatus (yhdistettynä työssäkäyntiin ja samalla onnellisen avioliiton ylläpitoon) on, olen ihan hiton helpottunut että aloitimme niin nuorina. 20 vuotta omistettu perheelle ja nyt panostan enemmän itseeni, käyn salilla ja aloitin opiskelut työn ohessa. Miehen kanssa ensi viikolla reissu Ranskaan.

Pienten lasten vanhemmat eivät vielä tiedä esim. ikävuosista 13-16v., ne olivat pahimmat meillä.

Meillä on hyvät välit lapsiimme ja hyvä parisuhde, mutta oli kyllä rankkaakin joskus. Elämä on ihanaa nyt. 

En kadehdi. Minullakin on nyt nelikymppisenä kaksi lasta.

Vierailija kirjoitti:

Se on kyllä jännä miten nämä nuoret äidit aina hehkuttaa miten viimein saavat omaa aikaa ja elää itselleen kun lapset täyttää 18v. Vanhemmat äidit taas ovat eläneet sen oman elämänsä ennen lapsia ja siten jaksavat tukea lapsiaan myös täysi-ikäisinäkin.

Synnytin 18 ja 28 -vuotiaana. Olen elänyt omaa elämää monessa vaiheessa. Elän nytkin, ja tuen lapsiani aina jos he sitä pyytävät. 

Nuorempi on luonnostaan pyytänyt ja tarvinnut enemmän, mutta hän on myös antanut takaisin. 

En. Kai me oltais ne miehen kanssa tehty sen ikäisinä jos oltais haluttu. 

En, en ole taipuvainen kadehtimaan mistään asiasta, koska olen hyvin tyytyväinen omaan elämääni. Enkä muutenkaan ymmärrä mitä kadehtimista tuossa olisi paitsi se yleinen asia, jos ei olisi saanut lapsia, vaikka olisi halunnut. Siitä olisin voinut olla surullinen tai sellaista, että jos joku on saanut terveen lapsen ja itselläni olisi sairas.

Sain oman lapseni 26v. mikä oli erinomainen ikä, olin valmistunut yliopistosta, tein odotusaikana väitöskirjaa. Pikkuvauva-aikana olin töissä yliopistolla ja pystyin pitämään vauvaa aina mukana. Kaikki meni hyvin ja lapsi on nyt kolmekymppinen.

Jos elämä on mennyt mukavasti, ei ole mitään syytä kadehtia ketään, niin se vain taitaa olla.

En näe tossa mitään kadehdittavaa mutta en mitään vikaakaan, jollain on täysi-ikäiset lapset tuossa iässä, jollain vauva ja jonkun esikoinen ei ole vielä edes syntynyt. Opiskelukaverini oli isoäiti 36-vuotiaana.

Vierailija kirjoitti:

En, en ole taipuvainen kadehtimaan mistään asiasta, koska olen hyvin tyytyväinen omaan elämääni. Enkä muutenkaan ymmärrä mitä kadehtimista tuossa olisi paitsi se yleinen asia, jos ei olisi saanut lapsia, vaikka olisi halunnut. Siitä olisin voinut olla surullinen tai sellaista, että jos joku on saanut terveen lapsen ja itselläni olisi sairas.

Sain oman lapseni 26v. mikä oli erinomainen ikä, olin valmistunut yliopistosta, tein odotusaikana väitöskirjaa. Pikkuvauva-aikana olin töissä yliopistolla ja pystyin pitämään vauvaa aina mukana. Kaikki meni hyvin ja lapsi on nyt kolmekymppinen.

Jos elämä on mennyt mukavasti, ei ole mitään syytä kadehtia ketään, niin se vain taitaa olla.

Mutta tulit kuitenkin kertomaan oman stoorisi? Miksi? 

Ihan kun lapset olisi joku rangaistus, josta pitää päästä mahdollisimman nopeasti eroon. Moni vanhempana lapset tehnyt on todella kiitollisia lapsen kanssa vietetystä ajasta. Samoin moni nuorena lapset tehnyt. Jos ainoa ajatus lapsista on, että miten heitä jaksaa, niin kuulostaa oudolta. Lapset on lahja. Onko tällä tavalla ajattelevan ihmisen elämä jonkinlaista suorittamista koko ajan lasten kanssa? Että ei osaa pysähtyä ja vaan nauttia siitä perheenjäsenen seurasta? Tää on mulle oikeasti vaikeaa ymmärtää.

En madehdi. Olin itse 44 kun  nuorin täytti 18

N47