Moikkaatko, jos näet sattumalta nuoruuden ajan tutun vuosikymmeniä myöhemmin?

Jos tunnistan niin tottakai. Epäilen, etten aina huomaa, koska puolisoni törmää jatkuvasti kaiken maailmaan lapsuuden tuttuihin, mukaan lukien ala-asteen opettajat ja lapsuudenystävien vanhemmat. Joskus on joku yhteinen tuttu jota emme ole vuosiin nähnyt tullut vastaan ja minä en huomaa, ennen kuin puolisoni pysähtyy juttusille.

Samassa kaupungissa kun ollaan kasvettu niin aika suurella todennäköisyydellä minulta nämä vastaavat tilanteet on vain jäänyt huomaamatta.

Totta kai moikkaan ja jään mielelläni juttusillekin. Ongelmani on kuitenkin se, että kun käyn lapsuuden ja nuoruuden kotikaupungissani (josta muutin pois 19-vuotiaana), tähyilen kadulla kulkiessani vaistomaisesti lukioikäisiä nuoria. 

Tällä keinoin en kuitenkaan ole onnistunut yhtäkään vanhaa tuttua bongaamaan...

t. N67

Jos se ei tunnista mua, niin miksi jäisin siihen tyrkyttämään itseäni? Ei ne ole kenellekään mukavia tilanteita, kun yrität selittää jotain "niin me oltiin samalla luokalla alakoulussa, Jokelan koulussa, meidän opettaja oli Maija, me tehtiin paljon ryhmätöitä.. " ja toinen vaan tuijottaa tyhjä katse silmissään. Yleensä siis kävelen vain ohi, se on vähemmän vaivaannuttavaa kummallekin.

Kävelen ohi.

Tuskin tunnistan tai huomaan sitä henkilöä. En tuijota muita ihmisiä. En asu kotikaupungissa.

En kyllä varmaan edes tunnistaisi "nuoruuden tuttuja" ja olen 48v

Joo en minäkään varmaan edes tunnistaisi. Kai niitä täälläkin päin muutamia on vaikka en ole ketään hoksannut. Joskus töissä tuli yksi tervehtimään. En kyllä tosiaankaan tunnistanut vaikka muistinkin hänet kouluajoilta kun kertoi kuka on.

Viisikymppisenä en useimpia tunnista. Olen asunut aina ja käynyt kouluni synnyinkaupungissani (iso kaupunki). Parikymmentä vuotta toisella puolella kaupunkia ja nyt kymmenisen vuotta taas lähellä vanhempiani, siis lapsuudenkotia. Kun meille tuli koira muutama vuosi sitten, aloin luonnollisesti liikkua paljon aiempaa enemmän tässä naapurustossa. Selvisi, että alle sadan metrin säteellä asuu kaksi lukiokaveria ja kaksi lapsuudenkaveria. Lapsuudenkavereista toista olen nähnyt silloin tällöin, toista en ainakaan 30 vuoteen, molemmat tunnistin, moikataan ja jäädään juttelemaan (miehiä, jos sillä on merkitystä). Lukiokaverit on naisia, toisen on aina ollut erottuva, näyttävä nainen, jonka kyllä tunnistin. Mutta toisen kanssa on tultu tutuiksi vain koiralenkeillä, tervehditään ja jutellaan säästä tms. Vasta nyt monen vuoden jälkeen tämä tunnistamani nainen alkoi puhua tästä toisesta nimellä, kysyi olenko jo nähnyt hänen koiranpentunsa. Olin aivan äimänä, että en ole häntä tavannut lukion jälkeen. Ja silloin vasta selvisi kuka tämä nainen on. Että on hävettänyt, hän on kuulemma koko ajan tiennyt kuka minä olen.