Lue keskustelun säännöt.
Onnko muilla sellaista tunnetta, että on ikäänkuin haamuna tässä elämässä joka seuraa vain sivusta toisten elämää??
18.06.2025 |
Itselläni tää kai liittyy estyneeseen personallisuuteen. Mutta onko muilla tälläistä tunnetta?
Kommentit (39)
No useinkin vaan haahuilen elämässä sinne tänne. Elämä on ollu selviytymistä elämän ja kuoleman välillä aika usein. Välilä terveyden osalta ja sit välil taloudellisesti. Juuri nyt en jaksa pahemmin mitää juhannusta juhlia. Kotina vaan normipäiviä nekin. Jotain pientä herkkua teen. Itekseni oon kisun kera. Saanu jotenki ihmisistä tarpeeksi. Välttelen ruuhkia ja sukujuhlia. En koe kuuluvani sinne. Ehkä joku alemmuusajattelu on itsellä. Eikä jaksa puhua hyvää päivää ja kirvesvartta juttuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On. Mulla ei ole työpaikkaa, kumppania, ystäviä, harrastuksia eikä muutakaan elämää. Kukaan ei kutsu mua juhannuksen viettoon eikä varmaan edes muista, että olen olemassa. Seuraan vaan sivusta, kun muut elävät, pariutuvat, juhlivat, eroavat, saavat lapsia, harrastavat ja etenevät uralla.
Ne ketkä jäävät odotteleen kutsuja valmiisiin pöytiin, putoavat aina lopulta ulkopuolelle.
Yhteisöllisyys vaatii toimintaa ja panostusta yhteisön eteen. Jos haluaa saada jotain, pitää ensin antaa itsestään. Facessa on vaikka kuinka paljon erilaisia paikallisia ryhmittymiä, missä aktiiviset yksinäiset järjestävät erilaista tekemistä juhlapyhinä ja viikonloppuina. Mikset osallistu niiden kautta? Saisit tekemistä, tapaisit uusia ihmisiä, pääsisit pois rajoittavasta mielesi vankilasta.
Minä nuorempana koin yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta, kunnes tajusin tehdä pienen muutoksen elämässäni.
Katkaisin työttömyyteni menemällä ns paskahommiin puhelinmyyjäksi ja siivoojaksi. Siellä tutustuin paljon uusiin ihmisiin. Sen sijaan että olisin jäänyt työpaikalla odotteleen kutsua ulkopuolelta, minä aloin aktiivisesti kerätä työyhteisön porukkaa yhteen ja järjestin illanviettoja, peli-iltoja, rantapäiviä jne jne.
Yhtäkkiä se olin minä, jolta porukka tuli aina kyseleen että mitä viikonloppuna tapahtuu ja onko jossain jotain tiedossa.
Nyt 20v myöhemmin parhaat ystäväni on noissa työpaikoissa tapaamani ihmiset, ja vaikka kaikki olemme menneet elämässä eteenpäin ja omille poluillemme, näemme silti säännöllisesti ja melko useinkin. Olkoonkin, että itse edelleen olen useimmiten se joka järjestää ja ideoi.
Vinkkinä aikuisille yksinäille, että ei sen tarvi olla nuoruuden työpaikka tai opiskelupaikka missä ihmisiin tutustuu.
Vapaaehtoistyöläiset, yrittäjäporukat ja esim koiraharrastajat ovat kaikki todella vahvasti verkostoituvaa ja sosiaalista porukkaa aikuisenakin, ja uusia ystäviä ja kontakteja näistä porukoista löytyy enemmän kuin ehtii ylläpitään..
On ollut enemmän tai vähemmän koko aikuisiän, välillä tunteen saa työnnettyä taka-alalle, mutta tänä keväänä ja kesänä se on jälleen voimistunut. Asiaa ei suoranaisesti helpota, että poden tällä hetkellä jonkinlaista ikäkriisiä. Menetin mielenterveysongelmien takia paljon arvokasta aikaa, joka olisi tullut käyttää esim. työuran luomiseen, omaisuuden kartuttamiseen, kestävien ihmissuhteiden rakentamiseen jne. Näin kolmekymppisenä palikoiden uudelleen kokoaminen on aika pitkä ja kivinen työmaa ja tuntuu synkimpinä hetkinä tyystin toivottomalta, etenkin ilman oikeanlaista ammattiapua. Yritän tietysti pienin askelin muuttaa elämäntilannettani, mutta vaikea itsesyytöksiltä ja katkerilta katumuksen tunteilta on täysin välttyäkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On. Mulla ei ole työpaikkaa, kumppania, ystäviä, harrastuksia eikä muutakaan elämää. Kukaan ei kutsu mua juhannuksen viettoon eikä varmaan edes muista, että olen olemassa. Seuraan vaan sivusta, kun muut elävät, pariutuvat, juhlivat, eroavat, saavat lapsia, harrastavat ja etenevät uralla.
Ne ketkä jäävät odotteleen kutsuja valmiisiin pöytiin, putoavat aina lopulta ulkopuolelle.
Yhteisöllisyys vaatii toimintaa ja panostusta yhteisön eteen. Jos haluaa saada jotain, pitää ensin antaa itsestään. Facessa on vaikka kuinka paljon erilaisia paikallisia ryhmittymiä, missä aktiiviset yksinäiset järjestävät erilaista tekemistä juhlapyhinä ja viikonloppuina. Mikset osallistu niiden kautta? Saisit tekemistä, tapaisit uusia ihmisiä, pääsisit pois rajoittavasta mielesi vankilasta.
Minä nuorempana koin yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta, kunnes tajusin tehdä pienen mu
Mä olen ollut se, joka järjestää porukalle ohjelmaa. Siinä vaiheessa, kun en jaksanut enää organisoida näitä tapaamisia, niin siihen päättyi yhteinen tekeminen eikä kenestäkään ole kuulunut enää hiiskaustakaan. Tein sen päätelmän, että nämä ihmiset eivät olleet missään vaiheessa kiinnostuneita mun seurasta vaan tulivat mielellään "valmiiseen pöytään" tapaamaan toisiaan. Sellaista se on.
Vierailija kirjoitti:
On. Mulla ei ole työpaikkaa, kumppania, ystäviä, harrastuksia eikä muutakaan elämää. Kukaan ei kutsu mua juhannuksen viettoon eikä varmaan edes muista, että olen olemassa. Seuraan vaan sivusta, kun muut elävät, pariutuvat, juhlivat, eroavat, saavat lapsia, harrastavat ja etenevät uralla.
Sama. Keski-ikäinen jo joten tämä tuskin muuttuu tästä missään vaiheessa. Lapsia en halunnut, puolisoa ei ole koskaan ollut, poikaystävä oli joskus 19-vuotiaana vuoden verran. En ole koskaan ollut ristiäisissä, rippijuhlissa, kihlajaisissa, tupareissa, häissä, juhlimassa kenenkään kaverin pyöreitä, katsomassa kenenkään vauvaa tai eläkettä jne. Hautajaisissa olen ollut pari kertaa Harrastuksia on sentään vähän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu kuin en osallistuisi siihen mihin muut eli on ulkopuolisuuden tunne. Mutta tiesitkö että Raamattu käsittelee tätä asiaa. Jumalan ihmiset ovat muukalaisia tässä maailmassa. Tämän maailman ihmisille Jumalan viisaus on hullutus - ajattele vaikka Pääsiäisen tapahtumia jossa Kristus tuomitaan ja nousee kuolleista.
Vai jumalan ihmiset.
Eli, kun olen ulkopuolinen kaikessa ja koen eläväni "puoliteholla", irrallisena, niin johtuukin siitä, että olen vähän yläpuolella muita, jumalan valittu?
No, selitys se on tuokin ja varmaan lohdullista jollekin.
Joo, mutta vain silloin kun olen ollut itse pidempään kipeä tai mulla on ihosairaus pahana, mutta en muuten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On. Mulla ei ole työpaikkaa, kumppania, ystäviä, harrastuksia eikä muutakaan elämää. Kukaan ei kutsu mua juhannuksen viettoon eikä varmaan edes muista, että olen olemassa. Seuraan vaan sivusta, kun muut elävät, pariutuvat, juhlivat, eroavat, saavat lapsia, harrastavat ja etenevät uralla.
Ne ketkä jäävät odotteleen kutsuja valmiisiin pöytiin, putoavat aina lopulta ulkopuolelle.
Yhteisöllisyys vaatii toimintaa ja panostusta yhteisön eteen. Jos haluaa saada jotain, pitää ensin antaa itsestään. Facessa on vaikka kuinka paljon erilaisia paikallisia ryhmittymiä, missä aktiiviset yksinäiset järjestävät erilaista tekemistä juhlapyhinä ja viikonloppuina. Mikset osallistu niiden kautta? Saisit tekemistä, tapaisit uusia ihmisiä, pääsisit pois rajoittavasta mielesi vankilasta.
Minä nuorempana koin yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta, kunnes tajusin tehdä pienen mu
No hyvä jos sulla on noin ratkennut asiat, mutta kaikille ei toimi sama resepti.
Oli nuorena, sain lääkkeet psykoosiin. Auttoi vuodessa ja siitä lähtien ollut ok👍Joku aivokemia.Hormoni. En tiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Osaton kaiken suhteen, työtön, terveys on huono. Musta tuntuu ikäänkuin olisin jo kuollut. "Elän"elämää ikäänkuin replayna.
Itsekin ajatellut että lienenköhän kuollut jossain vaiheessa, koska millään mitä teen, ei ole mitään vaikutusta, ainakaan positiivista vaikutusta, kaikki negatiivinen kyllä osuu kohdalle ja vaikuttaa aina musertavan negatiivisesti elämääni. Ei ole normaalia elämää tällainen että millään pyrkimykselläni ei ole mitään vaikutusta, vastaus on aina ei.
Kyse on lievästä dissosiatiivisuudesta, joka ilmenee depersonalisaationa (ihminen kokee itsensä oudoksi, muun elämän ulkopuolella olevaksi) tai derealisaationa (muu maailma tuntuu oudolta). Liittyy psyykkisesti kestämättömän ahdistavaan tilanteeseen. Itse olen kokenut sen muutaman kerran. Kaksi kertaa, kun sain pahan diagnoosin (MS ja syöpä) ja kolmas kerta oli, kun jouduin siirtymään pois hyvin mieluisasta työpaikasta. Muu maailma eli oikeaa elämää ja itse olin sen ulkopuolella. No, kaikesta selvisin. Toinen diagnoosikin oli väärä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos asemoit itsesi hattuhyllylle, depersonalisaatio ja derealisaatio eivät ole kaukana vaan ovat herkästi saatavilla. Tilanne johtuu radikaalista vinkkelivalinnasta. Radikaali vinkkeli voi tulla myös itsestään, tai ne voivat johtua traumoista. Ihmismieli on mittaamaton mysteeri!
Vierailija kirjoitti:
Kyse on lievästä dissosiatiivisuudesta, joka ilmenee depersonalisaationa (ihminen kokee itsensä oudoksi, muun elämän ulkopuolella olevaksi) tai derealisaationa (muu maailma tuntuu oudolta). Liittyy psyykkisesti kestämättömän ahdistavaan tilanteeseen. Itse olen kokenut sen muutaman kerran. Kaksi kertaa, kun sain pahan diagnoosin (MS ja syöpä) ja kolmas kerta oli, kun jouduin siirtymään pois hyvin mieluisasta työpaikasta. Muu maailma eli oikeaa elämää ja itse olin sen ulkopuolella. No, kaikesta selvisin. Toinen diagnoosikin oli väärä.
Minulla on paljon depersonalisaatiota - oikeastaan jatkuvasti lievänä. Kun väsyn ja ahdistun, muuttuu se sietämättömäksi. Psykoosiin en kuitenkaan ole koskaan mennyt (olen yli viisikymppinen), mutta mikään terapiakaan ei ole noita oireita parantanut. Rauhoittavat auttavat akuuttitilanteissa. Käytännössä olen kuitenkin niin tottunut tuohon depersonalisaatioon, ja se on ollut minulla lapsesta saakka, että pidän sitä normaalina tilanani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni täällä näköjään luulee, että kaikkia muita kiinnostaa vain pinnalliset asiat ja itse on ainut syvällinen ja henkevä. Kun tutustuu ihmiseen, niin kyllä kaikissa on se syvällinen puoli. Se pinnallisuus nyt vain sattui olemaan pintaa, se mikä näytetään muille ennen kun avataan syvemmin itseään ja tuntemuksiaan.
Jos arvot on kovat, ihminen on pinnallinen. Sen näkee siitä että julkinen terveydenhuoltokin toimii huonosti ja ei kunnioita aina ihmistä. Ihmisten puolesta tehdään päätöksiä, eikä kuunnella.
Nyt kun on kaikki tietokannat ja kaikki saatavailla, niin nämä sairauskertomukset yms jäävät muistiin jonnekin tietokantaan ja kun lääkäri avaa sotullasi tietokantasi, hän näkee monilla eri näkökannoilla kerrotun kertomuksen mikä ei koskaan siinä tilanteessa ole se ihminen mistä vanhat sepitteet kertovat. Pahimmillaan aletaan hoitamaan kuvitteellista sepitettyä henkilöä eikä potilasta.
Kattokaa sellanen leffa ku Truman Show niin tiedätte miltä mun arki tuntuu. Todellisuus halkeilee näyttelijöiden seassa
Vierailija kirjoitti:
Kattokaa sellanen leffa ku Truman Show niin tiedätte miltä mun arki tuntuu. Todellisuus halkeilee näyttelijöiden seassa
Hyvä elokuva. Teiniangsteissa ja perheen pinteessä pullossa elävänä Truman showin teemat puhuttelivat.
Sama. Aiemmin yritin kyllä itse olla aktiivinen, mutta kaikilla oli aina jotain muuta jonkun muun kanssa tai ainakin huono hetki edes jutella joten en mä sitten enää viitsinyt tuppautua tai edes pitää yhteyttä keneenkään. Eikä kenellekään (ole) tullut tarvetta olla aktiivinen tännepäin ja jos/kun johonkin vanhaan tuttuun törmää sattumalta jossain niin kyllä sen vaan näkee ihan kaikesta ettei se ollut mitenkään iloinen ylläri että minäkin satuin olemaan siellä samaan aikaan.