Voisiko joku kokeneempi kasvattaja neuvoa, miten tulee toimia lasta hoitoon jätettäessä?

Sanot vaan hei hei

ja oppii luottamaan siihen, että varmasti aina palaat. Tee pieniä roskien viemis keikkoja niin ne varmasti rupeaa luomaan uskoa pikkumieheen : )

Selitä siis aina vaan mihin olet menossa. Aikaa myöten lapsi kyllä oppii ymmärtämään mitä tarkoittaa kun käyt kaupassa tai lähdet shoppailemaan koko päiväksi.



Hoitoon jätettäessä lapsi voi huutaa jo ihan huutamisen vuoksi. Meillä kuopus oli 1v9kk päiväkotiin mentäessä ja kiljui kahta aamua lukuunottamatta koko ensimmäisen syksyn kun piti jäädä hoitoon. Usein kuitenkin huuto loppui samantien kun minä katosin näköpiiristä. Joskus kurkkasin mentyäni vielä pk:n ikkunasta ja näin kuinka poika leikki jo pikkuautoilla vaikka oli 20 sekuntia ennen huutanut kitarisat heiluen.

eikös siinä lue että sanoo heipat ja lähtee ilman sen suurempia numeroita?

Minä hoitotätinä sanoisin että reipas heihei ja ovi kiinni perässä. Itkevää lasta ei ainakaan auta tilanteen venyttäminen.

nyt pitää sitä vaan päikkäreiden aikaan. toi " siirtymäobjekti" on mm jari sinkkosen suosittelema juttu. ja itse kun olen lto ja noita rättejä näkyy lapsilla niin ovat isoksi avuksi :) kyllä se siitä kun lapsi oppii luottamaan että välillä äiti lähtee ja tulee sitten taas takaisin. en lähtisi lapselta kuitenkaan salaa, vaan kertosin hiukan ennen kun pitää lähteä, että lapsi ehtii edes vähän " sopeutua" ajatukseen vaikka itkeekin kun äiti lähtee.

sitten ovesta ulos. Tiedätkö miten lapsesi käyttäytyy lähdettyäsi - huutaako pitkän aikaa perääsi vai rauhoittuuko lähes heti kun häviät näkyvistä? Meillä poika piiiitkän aikaa protestoi joka kerran lähtiessäni, mutta rauhoittui heti ja sanoi aina hoitopäivän jälkeen itsekin, että oli ollut kiva päivä. Hoitajilta varmaan saat parhaiten tietoa siitä, miten poikasi sopuetuminen on sujunut ja onko syytä huoleen.

olen alkanut saamaan muilta ihmisiltä hienovaraisia kommentteja, että ehkä lapsi on liikaa kiinni minussa. mieheni on yrittäjä ja on käytännössä kotona vain viikonloput, joten lapsi onkin sitten minun kanssani oikeastaan koko ajan. joskus mummi hoitaa pari tuntia kerrallaan jos käyn jumpassa tms. Ihmiset vihjailevat, että lapsi on " liian" kiintynyt äitiinsä. otan tämän loukkauksena, koska en todellakaan ole mikään ylisuojelevainen peräkammarinpojaksi kasvattava äiti, vaan päinvastoin liikutaan paljon ja käydään eri paikoissa. myönnän että joskus itsekin tuntuu siltä, että lapsi on tottunut liikaa siihen, että minä olen aina läsnä eikä osaa olla ilman, mutta sama tilanne kai se on monilla muillakin! mies reissutöissä tms. Anoppi sanoo, että lasta pitäisi jättää enemmän hoitoon, jotta tottuu siihen, mutta tuntuuhan se nyt tyhmältä järjestämällä järjestää kotiin jotain hoitajia kun siihen ei ole mitään käytännön tarvetta!?



poika on muutenkin temperamenttinen tapaus, tämä ko. asia on vain yksi hänen monista kommervenkeistaan.



ap

Toisia pieniä pitää hyvissä ajoin valmistella, eli tuo aikaisemman kirjoittajan vinkki siitä, että puhutaan asiasta jo aamusta alkaen toimii erinomaisesti sellaisten lasten kohdalla, joille on luonnostaan vaikea sopetua asioiden äkkinäisiin muutoksiin. eli he kaipaavat ns. lämmittelyä. Kokeile ap oman lapsesi kohdalla tätä niin näet, auttaako.

Kerro aamulla, että illalla lähdet kauppaan/lenkille/jumppaan tms. ja toista sitten sitä pitkin päivää, ei niin, että jankkaat sitä säännöllisesti tunnin välein, vaan ota se esille jonkun arkipäiväisen keskustelun yhteydessä, esim." nyt äiti tekee tämän päivällisen valmiiksi jo päivällä, että saatte isin kanssa lämmittää sitä illalla, kun äiti on siellä jumpassa" Ja kun olet lähdössä. anna lapsen auttaa sinua esim. etsimällä hanskasi tai kaulaliinasi tms. mitä nyt sitten tarvitsetkin mukaasi. Muuten olet kyllä toiminut ihan niin kuin pitääkin.

Suosittelen muuten kaikille luettavaksi Liisa Keltikangas-X?(muisti meni):n kirjoja jotka käsittelevät temperamenttia. Se aukaisi omalla kohdallani silmät ihan eri tavalla ja osaan nyt suhtautua neljään lapseeni kuhunkin heidän oman temperamenttinsa mukaisesti. Moni asia on nykyään helpompaa kuin ennen! t. Neljän äiti

Tilasin netistä itselleni tuon Keltikangas-Järvisen Temperamentti-kirjan. olen kuullut siitä suosituksia aikaisemminkin ja koska meillä on todellakin on temperamenttinen tapaus, sen lukeminen toivottavasti auttaa minua ymmärtämään lastamme.



ap

Mutta jos itsellä oli jotain menoja tai muuta huusi kokoajan hoidossa ollessa, paitsi isällään. Ja joka paikasta vaan sain neuvoja et ei muuta ku jätät kyllä se rauhottuu.

Mutta äitini joka on useamman lapsen hoitanut sanoi että se ei rauhotu, vaikka kuinka yrittää. Itki vaikka kolme tuntia putkeen, jos minä olin poissa.

Nytkin 4v, kun olen jättämässä hooitoon, kyselee tarkasti kuinka kauan olen poissa, milloin tulen ym.

Lapsi saa ikävän tullessa käydä katsomassa vanhempiensa kuvaa ja hoitajat eivät kiellä lasta suremasta eroa vanhemmista, vann tukevat tätä. Lapset ottavat taulut mukaan päiväunille ja voivat unta odotellessaan katsella kuvia. Voisi ehkä kuvitella että tällainen lisää lapsen ikävää vanhempiaan kohtaan mutta vaikutus on päinvastainen, kuvat lohduttavat lasta. Vanhemmat ovat tavallaan läsnä kuvien muodossa.

kyselee kiitollinen ap

Meille annettiin ohjeeksi vielä, että hei hein lisäksi sanotaan, että äiti/isä tulee välipalan jälkeen hakemaan.

Hän vain reagoi vahvemmin!

Oli todella takertunut minuun, hirveä huuto, kun johonkin lähdin. Sanoin vaan reippaasti heipat ja vilkutin, ja poika jäi huutamaan kotiin isän kanssa. Eipä siinä paljon muita vaihtoehtoja ollutkaan.. =) Nukkumaan meno iltaisin oli myös pojan mielestä " vain äiti" - periaatteella..Kyllästyin ainaiseen nukuttamiseen, ja lähdin iltaisin " lenkille" , kävelin korttelia ympäri pojan nukkumaan mennessä, ja isä kelpasi nukuttamaan, jonkin ajan kuluttua ei enää tarvinnut lähteä ulos.. )) =)



Mutta siis temperamenttinen poika meillä myös, ikää nyt 4 vuotta ja taas tällainen kausi menossa..jankutusta, jos olen johonkin lähdössä, että " älä lähde, älä lähde, tuun mukaan.." Itkemään ei enää jää, mutta on tosi surkeana, jos/kun lähden..Mutta pakko se vaan on mennä, kaipa tuo poika siihen joskus tottuu.. =) Mutta tiukkana vaan tarvii olla, ei antaa periksi, jos poika ei halua että lähden. Muuten vaikeutuu entisestään..

Hän on vain tuon luontoinen. Meillä minä hoidin lapsia koko ajan eikä ollut mitään tukiverkkoa. Kun sitten piti jättää vieraalle mll:n hoitajalle, lapsi jäi ihan tuosta vaan. Nyt molemmat päiväkodissa eikä mitään itkun tynkääkään koskaan ole tullut. Ja taatusti ovat olleet niiiiiiin kiinni minussa sitä ennen ettei kovin moni muu lapsi.



Poikas sattuu vaan olemaan tuollainen. Ei kannata itseä turhaan syyttää.

Olet tehnyt ihan oikein.



Kauheinta on hiipiä salaa, siitä on todella pitkäaikaset seuraukset. Lapsi sitten yhtäkkiä huomaa ettet ole siellä ja siitäkös paniikki tulee. Tämän jälkeen lapsi on sitten koko ajan kiinni sinussa koska tietää etä saatat yhtäkkiä vain hävitä. Jos lapsi oppii, että sanot AINA heiheit kun lähdet niin hän oppii luottamaan ja olemaan myös itsekseen pelkäämättä että äiti häviää.



Jouduin kerran itse äkillisesti sairaalaan enkä sanonut keskimmäisellemme (sillon 1v4kk) heippoja. Kun tulin takas kotiin neljän päivän päästä niin poika oli ihan tolaltaan. Ei _uskaltanut_ nukahtaa, minun piti pitää kiinni ja hän karjui heti kun käteni irtosi. Seuras mua kun hai laivaa ja oli koko ajan peloissaan. Tämän asian korjaamiseen kului todella pitkä aika.



Siis: lyhyt heihei, sanot että menet kauppaan ja tulet kohta. Ei pitkitettyjä haleja, pusuja jne. Meidän kuopus on pian 2v ja alotti kuukausi sitten pph:lla. Alussa oli juuri tuollaista. Kun lähestyttiin paikkaa, alkoi nyyhkiminen, sitten kun lähdin niin hän karjui aivan hysteerisenä. Pph kuitenkin kertoi että tämä kestää pari minuuttiia, sitten tyttö alottaa leikit. Iltapäivisin kun hain, oli tosi ilonen ja selitti päivästä. Nyt perjantaina ekaa kertaa kun mieheni vei hänet sinne (mies yleensä vie) niin tyttö ei yhtäkkiä itkenytkään. Sanoi heihei ja lähti ilosena. Tänään minä vein ja sama juttu. Anto pusun äidille ja lähti leikkeihinsä =)

takertunut niin paljon kuin haluaa. Toimi niinkuin olet toiminut, kyllä hän pikkuhiljaa oppii että tulet takaisin.

erittäin kiinni minussa, mutta kun alkoi vähän puhumaan, eli juuri tuossa 1,5 vuoden korvilla meillä auttoi, kun asiasta keskusteltiin etukäteen.



Eli jos illalla olin menossa jumppaan, sanoin jo aamulla, että äiti menee illalla jumppaan ja isi hoitaa sinua silloin. Sitten hetken kuluttua kysyin, että minne äiti menee illalla, jolloin lapsi vastasi ,että jumppaan ja sitten kysyin, että kuka sinua hoitaa silloin, jolloin lapsi vastasi, että isi. Ja tämä sama keskustelu toistettiin monta kertaa päivän aikana ja ihme ja kumma, kun lähdin jumppaan, niin lapsi vilkutti iloisesti.



Sitä ennen olin aina joutunut lähtemään hirveän huudon saattelemana, vaikka olisin kuinka selittänyt lähtiessäni, että käyn vain jumpassa. Kannattaa siis kokeilla.