Onko tämä masennusta? Apua kaipaan!
Olen jo pidemmän aikaa kärsinyt oireista, jotka haittaavat
elämääni. Tällä hetkellä olen kotona pienen poikani kanssa,
ja tuntuu etten jaksa. Olen todella väsynyt koko ajan, syön liikaa,
välttelen ihmisiä, panikoin bussissa helposti, vaikka en sitä näytäkään:)
Sitten on alkanut ilmaantua hermostollisia oireita, jännitteneisyys,
silmät särkee. Tuntuu vain, että kaikki ympärillä olevat muut äidit ovat niin normaaleja ja sosiaalisia. Kaikki sukujuhlat ym. ovat todella kauheita, niitä jännitän etukäteen ainakin puolivuotta, jännitän
tilannetta aivan kauheasti(lisäksi sukulaisemme/Ystävät ovat erittäin sosiaalisia ja pärjääviä ihmisiä korkeissa asemissa, joten sekin hieman luo stressiä, kun itse olen pelkkä amk ihminen(kuullostaa kyllä kauhealta näin kirjoittaa, mutta näin vain on) ! Ulospäin ei varmasti kukaan ulkonäöstä voisi päätellä oireitani, pyrin aina näyttelemään " ulospäinsuuntautuvaa ja sosiaalisestipätevää" . Surettaa kun ei varmasti ole hyvä esimerkki lapselleni kun äiti ei halua vieraita kotiinsa eikä käydä heidän luonaan.
Lisäksi suurta stressiä tuo tällä hetkellä paluu työelämään, en vain tiedä miten pystyn haastatteluihin menemän, kun todennäköisesti saan hirveän paniikkikohtauksen? Silloin pääkin menee aivan kireäksi ja alan vapisemaan aivan tolkuttomasti(tai kasvot voivat alkaa nykimään) ja kasvot kuumottaa, enkä todellakaan halua tätä puolta itsestäni näyttää. Tulipas sekava kirjoitus, mielelläni kuulisin mielipiteitä, jos jollain vaikka samantyyppisiä oireita?
Kommentit (6)
oireet viittaisivat paniikkihäiriöön. Masennus vaikuttanee enemmänkin tunnepuoleen..elämänhalun vähenemiseen tai jopa loppumiseen..
Minusta oireesi kuulostaa ihan samalta kuin omani eli ahdistuneisuushäiriö. Siihen kuuluu juuri tuo ennalta jännitys kaikkea mahdollista kohtaan. Paniikkihäiriössä paniikkikohtaukset tulevat kuin salama kirkkaalta taivaalta eli niitä ei panikoi etukäteen. Näin lääkäri minulle kertoi!
jessica___:
Minusta oireesi kuulostaa ihan samalta kuin omani eli ahdistuneisuushäiriö. Siihen kuuluu juuri tuo ennalta jännitys kaikkea mahdollista kohtaan. Paniikkihäiriössä paniikkikohtaukset tulevat kuin salama kirkkaalta taivaalta eli niitä ei panikoi etukäteen. Näin lääkäri minulle kertoi!
ahdistaa varsinkin jos nään bussissa " puolitutun" jonka kanssa en haluaisi jutella.
Ja käsien hikoilu on mulla oireista ehkä pahin.
Mulla on hyvin samankaltaisia pulmia kuin sinulla.
Olen oikeastaan poikani syntymästä lähtien ollut enemmän tai vähemmän " tuuliajolla" ja voinut huonosti. En jaksa mitään, itken vähän kaikesta, en halua tavata ihmisiä, en tuttuja en tuntemattomia.
Minulla tää alkoi nyt todella pahentua, sillä haimme avioeroa mieheni kanssa, palasin äitiyslomalta työelämään (luulin sen auttavan), hoidan muuttoa uuteen kotiin, tutustutin lapset päiväkotiin, myyn vanhaa asuntoa, asioin kelassa... Kaikki tapahtuu kuin sumussa ja musta tuntuu että pian katkee se kuuluisa kamelin selkä...
Olen tänään ottamassa ensimmäisen todellisen askeleen kohti parantumista, sillä aion lähteä hakemaan apua! Pelottaa ihan kamalasti, mitä jos ne ei ota mua vakavasti, mitä jos mua pidetään vain huonona ja laiskana äitinä??
Juttelin vihdoin hyvän ystäväni kanssa tilanteesta ja hän sai minulle puhuttua järkeä, nyt on pakko hakea apua...
Tää ei sinänsä kyllä auta sinua, tää minun pupatus, mutta yritän vaan sanoa, että sun tilanne, mun tilanne, se ei ole normaalia. Haetaan apua ja toivutaan lapsiamme ja itseämme varten kuntoon!
Onneksi sain puhuttua sille ystävälle, jotenkin jo nyt tuntuu ihan pikkaisen paremmalle, vaikken vielä edes tiedä, otetaanko mua vakavasti... Mutta, sen aika näyttää, toivon että jos nyt vihdoin helpottaisi.
Jos sinä tai joku muu samassa tilanteessa oleva haluaa vaihtaa ajatuksia, niin laittakaa sähköpostia jonssu (at) nei.to
Jos siitä kuuluisasta vertaistuesta saataisiin apua...
Lue esim. http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00…