Olen kauhea juntti. Mitä voisin tehdä parantuakseni?

Helsingin Sanomien sivuilla on Klassikko-automaatti, joka ehdottaa kirjoja antamiesi ehtojen mukaan.



Mene teatteriin, sano vaikka missä kaupungissa olet ja ehdotan jotain siitä läheltä.



Lainaa kirjastosta klassisia leffoja ja musaa.

Onko tyhmää tilata Hesari jos asuu p-suomessa?

Juntti ap

Päässä kumisee tyhjyys... Olen aivan mauton.

ap

Timo Järvilehto: Oppiminen ja sivistys



Juhlapuhe Raahen työväenopiston 50-vuotisjuhlassa 28.4.1996



Arvoisat kuulijat!



Tämän puheeni otsikkona on hieman epätavanomainen sanapari: Oppiminen ja sivistys. Tämä on ehkä tavanomaisesta poikkeava sikäli, että sivistyksestä puhuttaessa pääpaino on yleensä opettamisella, sivistämisellä, sillä, että on olemassa kulttuuria, joka jotenkin pitäisi siirtää jälkipolvien haltuun, johon nuoriso tulisi johdattaa.



Muun muassa tätä tarkoitusta varten olemme kehitelleet kuluvan vuosisadan aikana koulutusjärjestelmän, jonka alkupäähän lapsi sijoitetaan viiden kuuden vuoden ikäisenä ja jonka loppupäästä hänen tulisi astua ulos viidentoista viiva kahdenkymmenen vuoden ikäisenä sivistyneenä kansalaisena.



Meillä on yleissivistävä koulu, me teemme kansansivistystyötä ja niin edelleen. Tänä aikana lasta tai nuorta ihmistä sivistetään, kasvatetaan, koulutetaan, opetetaan, harjoitetaan ja hänelle siirretään vanhempien tietoja ja taitoja. Oppimista ei juuri tässä yhteydessä mainita - ehkä juuri siksi, että vanhempien toimenpiteiden katsotaan olevan riittäviä oppimisen kannalta. Lapsi oppii kun häntä opetetaan, lapsi sivistyy, kun häntä kasvatetaan.



Kun yhteiskunta on suhteellisen staattisessa tilassa, tällainen ajattelu saattaa olla perusteltua: Lapset koulutetaan nimittäin valmiina oleviin vanhempien ammatteihin, työssä esiintyvät tehtävät näyttävät olevan vakioisia ja ne suoritetaan vanhalla rutiinilla. Koulutuksen suunnittelu on suhteellisen helppoa, sillä suunnittelijan täytyy vain analysoida olemassaolevia työtehtäviä ja suunnitella koulutus näissä tehtävcissä edellytettävien taitojen mukaisesti. Koko ajattelutavan perustana on käsitys, että maailma on valmis, ja koulutus voidaan hoitaa jakamalla tätä maailmaa koskevat faktat koulutettavien käyttöön.



Yhteiskunnallisten murrosten aikana tilanne on kuitenkin kokonaan toinen: Kun ammatit katoavat, kun työtehtävät, arvot, normit ja ihmisten käsitykset muuttuvat ei olekaan enää itsestään selvää, mitä koulutuksen tulisi sisältää, mitä todellinen ihmisten sivistäminen tarkoittaa. Sivistäminen voikin muuttua harhaanjohtamiseksi, jos vanhempien käsitysten mukaista maailmaa ei enää ehkä olekaan olekaan olemassa. Voidaan tietysti kysyä, oliko se aiemminkaan todella olemassa sellaisena staattisena kokonaisuutena kuin kuviteltiin.



Oppiminen, tieto, sivistys.



Me elämme juuri nyt murrosaikaa, joka on varmaan verrattavissa viime vuosisadalla tapahtuneeseen murrokseen teollisuuden syntyessä ja massakoulutuksen alkaessa. Siksi juuri nyt on erityisen tärkeää ymmärtää ja pohtia syvällisesti näiden käsitteiden sisältöä, Se miten nämä käsitteet ymmärrämme, ohjaa nimittäin olennaisesti myös sitä, miten suunnittelemme nykyisen koulutuksen muutoksia ja miten sivistyksen merkityksen näemme.



Tarkastelkaamme ensin oppimista. Mitä oppiminen oikeastaan tarkoittaa?



Niin koulun suunnittelussa kuin psykologisessa tutkimuksessakin oppiminen nähdään yleensä jonakin aivan erityisenä psyykkisenä toimintona, joka on erotettavissa sellaisista psyykkisistä prosesseista kuten aistimukset, havainto, muisti jne. Oppimista oletetaan tapahtuvan vain tietyissä tilanteissa, oppimistilanteissa, joita järjestetään koulussa, yliopistossa tai erilaisilla kursseilla. Oppiminen liitetään ainoastaan koulutukseen. Erityisesti viime aikoina on tullut muotiin termi " uusi oppimisympäristö" , johon kätketysti sisältyy ajatus, että oppimista tapahtuu vain kouluttajan konstruoimassa ympäristössä.



Oppimisen liittäminen vain koulutukseen tai tiettyyn ympäristöön merkitsisi siis sitä, että on tilanteita tai ympäristöjä, joissa ei opita mitään. Tähän liittyy myös käsitys, että on ihmisiä, jotka eivät koskaan opi tai joille oppiminen on erityisen vaikeaa. Koulussa esiintyvät oppimisvaikeudet näyttäisivätkin olevan psykologialle suuri haaste. Tosin tällä hetkellä ei liene yhtään psykologista oppimisen teoriaa, joka pystyisi tähän haasteeseen vastaamaan riittävän perustellusti.



Mutta tulisiko oppimista todella tarkastella näin? Opitaanko vain tietyissä tilanteissa ja onko olemassa tilanteita, joissa mitään ei opita?



Käyttäytymistieteiden laitoksessa tehtävässä oppimisen tutkimuksessa lähdemme tavanomaisesta käsityksestä poikkeavasti siitä, että oppiminen ei ole psyykkisen toiminnan irrallinen osa-alue, vaan ihmisen toiminnan perusprosessi, joka on käynnissä koko ajan, jopa unessa. Tämän ns. systeemisen lähestymistavan mukaan oppiminen muodostaa elämisen perustan. Silloin, kun elämä syntyi maapallolla, ilmaantui järjestelmä, eliön ja ympäristön muodostama systeemi, joka kykeni organisoitumaan uusilla tavoilla, laajentumaan ympäristön uusiin osiin ja käyttämään hyväkseen uusia ympäristön piirteitä, sanalla sanoen: oppimaan. Eläminen on jatkuvaa oppimista, eikä ilman oppimista ole olemassa elämää. Oppiminen tarkoittaa ympäristön valloittamista, ihmisen ja ympäristön muodostaman järjestelmän jatkuvaa laajentymista ja eriytymista ja uusien toimintatapojen ja toiminnan tulosten syntymistä.



Koska oppiminen on elämää ja elämä oppimista, oppiminen voi edetä vain elämän ja elävän olion omien ehtojen mukaisesti. Oppiminen on prosessi, jossa ei niinkään haeta vastauksia, vaan oppijan knnalta merkityksellisiä uusia kysymyksiä. Eläminen on toiminnallisten kokonaisuuksien syntymistä ihminen-ympäristö -järjestelmässä. Tämän järjestelmän täytyy jatkuvasti organisoitua uusilla tavoilla, jotta järjestelmän toiminta tuottaisi hyödyllisiä tuloksia maailman vaihtelevissa olosuhteissa.



Elämä on olennaisesti ongelmien käsittelyä, jossa ongelmallisen tilanteen määrittely on jo puolet ratkaisua. Oikein muotoiltu kysymys on ikäänkuin avoin organisaatio, johon aina löytyy vastaus maailman äärettömyydestä. Vain jos kysymys on väärin asetettu eli vailla mieltä, vastausta on turha odottaa. Toisaalta vastaus ei koskaan ole ratkaisu ongelmaan, vaan merkitsee pelkästään sellaisen toiminnallisen organisaation viimeisen palan löytämistä, joka mahdollistaa ratkaisuun johtavan toiminnan. Ongelmia ei ratkaista vastaamalla, vaan toimimalla. Ihminen ei opi vastausten, vaan kysymysten kautta.



Tämä on juuri perinteisen kouluopetuksen perusongelma. Koulussa oppilaiden täytyy jatkuvasti opetella vastauksia kysymyksiin, joita he itse eivät koskaan ole esittäneet. Koulussa toiminta loppuu vastaukseen. Ja nämä vastaukset täytyy sitten kaikkien oppilaiden osata täsmälleen samaan aikaan, kokeessa, jonka kuvitellaan mittaavan sitä, mitä oppilaat todella osaavat. Tällöin tosiasiassa juuri olennaiset seikat puuttuvat, nimittäin merkittävien kysymysten asettaminen ja vastauksen nivoutuminen todellisen toiminnan osaksi.



Tavanomainen kouluopetus ja siihen liittyvä käsitys oppimisesta tiedon siirtona perustuvat ajatukseen, että tieto olisi todellakin siirrettävissä oleva kappale. Tarkemmin ajatellen tällaista käsitystä on kuitenkin vaikea perustella, sillä on mahdotonta osoittaa, missä tieto tarkkaan ottaen sijaitsisi ja mitä tiedon siirrossa oikeastaan siirretään. Siirtyykö opetustapahtumassa todella jotain erityistä ainesta opettajasta oppilaaseen?



Tällaiset vaikeudet ovat johtaneet jopa siihen, että on ajateltu tiedon olevan energian ja massan ohella jonkinlainen uusi substanssi, informaatiosubstanssi. Edelleen tähän näkemykseen liittyy usein käsitys, että nyky-yhteiskunta tuottaisi jotenkin enemmän tietoa, kuin yhteiskunnat aikaisemmin, ja siksi nyky-yhteiskunta olisi erityinen " tietoyhteiskunta" .



Systeemisen psykologian mukaan tieto ei ole mitään kappalemaista tai jokin erityinen substanssi, vaan yksinkertaisesti olemassaolon muoto. Koska emme voi kuvitella ihmistä, joka olisi olemassa, mutta ei tietäisi yhtään mitään, voimme sanoa, että tietäminen merkitsee yksinkertaisesti olemista, olemassaoloa. Tiedon lisääntyminen merkitsee siten olemassaolon lisääntymistä ja olemassaolon lisääntyminen puolestaan mahdollisuuksia uudenlaisiin toimintatapoihin.



Tietoa ei voida siirtää, sillä kukaan ei voi siirtää olemassaoloa toiselle ihmiselle. Tietämisen lisääntyminen on ihmisen olemassaolon lisääntymistä ja koska ihmisen olemassaolo ihmisenä on mahdollista ainoastaan yhteisön jäsenenä, tietäminen on aina olennaisesti sosiaalista, yhteistä tietämistä. Oppiminen on sosiaalinen prosessi, sillä kaikki oppiminen merkitsee ihmisen yhteisöllisen olemassolon laajenemista.



Siten oppimisen prosessi on erityisen tehokas, jos siihen osallistuu opettaja, mutta tällöin oppimista ei tule nähdä jonain tiedonsiirtotapahtumana, vaan opettajan ja oppilaan yhteistyönä, joka lisää kummankin osapuolen toimintamahdollisuuksia. Opettajan tehtävänä ei ole siirtää tietoa- eikä hän sitä voi edes tehdä - vaan tukea uudenlaisten toiminnallisen organisaation muotojen syntymistä oppilaan omista lähtökohdista. Jokainen oppilas on asiantuntija - ainakin oman elämänsä osalta. Kysymys oppimisessa ja opettamisessa on siis siitä, miten oppilaan oma asiantuntemus voidaan huomioida ja miten tämä asiantuntijoiden yhteistyö voidaan järjestää.



Jos ihmisiä aiotaan kouluttaa tekemään uusia asioita, heidän on opittava ajattelemaan uusilla tavoilla, sillä viime kädessä jokainen ihminen toimii niinkuin itse parhaaksi näkee. Ihminen voi tietysti matkia, näytellä ja huijata, mutta viime kädessä hänen toimintansa voi perustua ainoastaan hänen omiin käsityksiinsä maailmasta ja sen tarjoamista mahdollisuuksista. Ihminen ei voi toimia johdonmukaisesti muutoin kuin oman teoriansa ja omien käsitystensä pohjalta. Jos hän yrittää vastoin omia näkemyksiään noudattaa opettajan teoriaa tai yleisesti hyväksyttyjä käsityksiä, hän on väistämättä juuri matkija, näyttelijä tai huijari.



Siksi opettamisen lähtökohta ei ole oppilaan tietämättömyys, vaan sen osoittaminen, mitä oppilas jo tietää ja miten hän voi kehittää ymmärrystään ja käsityksiään.



Jos haluaa kouluttaa nuoresta hyvän kilpajuoksijan, on parasta ensin katsoa, mitä koulutettava jo osaa, ja rakentaa sitten koulutus tälle osaamiselle. Opettajan tehtävänä ei ole tyrkyttää omia käsityksiään ja omaa osaamistaan, vaan odottaa oppilaan oman toiminnan kehittymistä. Olisi aika hullunkurista käskeä kilpajuoksijaksi haluavaa ensin unohtamaan kaikki, mitä hän on kävelemisestä tai juoksemisesta oppinut, ja sitten yrittää siirtää koulutettavaan opettajan juoksutyyli.



Opettajan tehtävänä on juuri sellaisten yhteistyötilanteiden organisointi, joissa oppilas voi osoittaa ja kehittää osaamistaan. Siksi opetusprosessi ei koskaan ole yksisuuntainen opettajasta oppilaaseen suuntautuva tapahtuma, vaan merkitsee aina sekä opettajan että oppilaan yhteisöllisten suhteiden muuttumista.



Koska oppiminen rakentuu opettajan ja oppilaan yhteistyön varaan, kaikki inhimillinen oppiminen on perusluonteeltaan sosiaalista, yhteisöllistä. Myös oppimistulokset määrittyvät suhteessa ihmisyhteisöön ja siihen opettaja-oppilas -järjestelmään, jonka toimintaa yksilön suoritus yhtenä järjestelmän elementtinä kuvastaa.



Koska kaikki ominaisuudet ovat suhteita, mikään oppimisprosessin tuottama ominaisuus ei sijaitse yksilössä sinänsä, vaan määrittyy useiden ihmisyksilöiden suhteiden kautta. Siksi kaikki oppimistulokset ovat tavallaan yhteisiä ja yhteisön määrittelemiä.



Kun ihminen oppii esimerkiksi lukemaan, hän liittyy aivan määrätyllä tavalla yhteisöönsä ja saa ominaisuuksia, jotka ovat olemassa ainoastaan kyseistä kieltä käyttävässä yhteisössä, hän on siis lukutaitoinen. Jos yksilö siirtyy yhteisöön, joka käyttää sellaista kieltä, jota lukija ei ymmärrä, tällainen " lukemisominaisuus" katoaa.



Inhimillinen oppiminen on osa sitä kulttuuriprosessia, joka mahdollistaa monien vuosimiljoonien aikana keksittyjen ja kehittyneiden taitojen ja tietojen hyväksikäytön yhden ihmisen elinaikana. Tämä prosessi ei merkitse kulttuurisaavutusten siirtämistä uusille yksilöille, niiden vastaanottamista, vaan sitä, että jokainen uusi yksilö voi yhteistyössä muiden yksilöiden kanssa luoda kulttuurin saavutukset uudelleen.



Jokaisen uuden yksilön täytyy omakohtaisesti löytää tuli, keksiä pyörä jne. Vain silloin yksilö voi ymmärtää, mistä näissä keksinnöissä on kysymys; vain silloin kulttuurisaavutukset läpäisevät yksilön toiminnallisen organisaation, tulevat sen osaksi ja mahdollistavat näiden saavutusten mukaista toimintaa.



Opettamis- ja oppimisprosessi suuntautuu ymmärtämiseen, mikä tarkoittaa juuri kulttuuriperinnön muuntumista uuden yksilön omaisuudeksi. Suomenkielinen sana ymmärtäminen juontaa juurensa sanasta " ympäröidä" . Tämä kuvaakin hyvin sitä, mitä oppimisessa on perimmältään kysymys; kysymys on siis juuri haltuunotosta, valloituksesta.



Systeemiseltä kannalta ymmärtäminen tarkoittaa ihminen-ympäristö -järjestelmän rakentumista uudella tavalla, sellaisen ihminen-ympäristö -järjestelmän muovautumista, jonka rakenne mahdollistaa kulttuuriperintöön sisältyvien toiminnan tulosten tuottamista. Ymmärtäminen ei voi olla " teoreettista" siinä mielessä, että se ei näkyisi käytännössä, sillä ymmärtäminen merkitsee uutta ihminen-ympäristö -järjestelmän toiminnallista organisaatiota, mahdollisuutta toimia uudella tavalla ja kytkeytyä tämän mukaisesti yhteistoimintaan muiden ihmisten kanssa.



Koska ihminen-ympäristö -järjestelmä voi muuttua vain järjestelmän olemassaolevista lähtökohdista käsin, ymmärtämistä ei voi pakottaa eikä sitä voi mitata yksinkertaisilla kuulusteluilla tai tenteillä.



Itse asiassa kuulustelun olemassaolo pikemminkin ehkäisee asioiden sisällöllistä ymmärtämistä, sillä suuntautuessaan kuulusteluun yksilö oppii " ymmärtämään" ainoastaan niitä asioita, joiden avulla kuulustelusta selvitään. Tästä seuraa, että suoritettujen tenttien tai arvosanojen määrää ei voi pitää opetuksen tehokkuuden tai menestyksellisyyden mittana, ja vielä vähemmän tällaiset indikaattorit kertovat mitään kokonaisen kansan koulutustasosta tai sivistyksestä. Pyrkimys " suorittamiseen" opintojen yhteydessä on luultavasti omiaan tuottamaan yksilöitä, jotka ovat tosin muodollisesti päteviä, mutta eivät tosiasiallisesti ymmärrä paljoakaan opiskelemastaan aineksesta.



" Tietoyhteiskuntaa" ei luoda rakentamalla tietokoneverkkoja, vaan lisäämällä ihmisten todellista yhteistyötä. " Informaation siirron" pulmat ovat aina ihmisten yhteistyön ongelmia. Jonkin organisaation sisällä tapahtuvaa " tiedonkulkua" ei voida parantaa ilmoitustauluja lisäämällä, vaan antamalla työntekijöille mahdollisuuksia osallistua päätöksentekoon.



Miten sivistys sitten syntyy oppimisen kautta? Mitä sivistyneisyys tarkoittaa?



Sivistyneisyys merkitsee juuri ymmärtämistä - yhteyksien ja kokonaisuuksien hahmottamista, sivistymättömyys puolestaan yhteyksien tajun puutetta. Sivistymätön ihminen on ihminen, joka ei osaa sijoittaa asioita yhteyksiinsä, ja antaa esimerkiksi kännykkänsä soida konsertissa.



Sivistymätön ihminen on kuin papukaija, joka toistelee itselleen merkityksettömiä lauseita, kun toiset sanovat niihin alun. Toisin sanoen: sivistymätön ihminen on koulunsa tunnollisesti käynyt ihminen, ihminen joka osaa kertoa näppärästi oikeita vastauksia, silloin kun niihin kuuluvat kysymykset esitetään, mutta ei tiedä mihin vastauksia tulisi käyttää.



Sivistymättömyys merkitsee toisten tuottamien asioiden yksioikoista käyttämistä ilman niiden kehityshistorian ymmärtämistä. Siksi usein nuorissa kansakunnissa on niin paljon " sivistymättömyyttä" . Sivistymättömyys on asioiden omaksumista muilta ilman kriittisyyttä ja ilman että opittavia asioita suhteutetaan oppijan omiin näkemyksiin.



Minun ymmärtääkseni työväenopistot ovat syntyneet paljolti siitä syystä, että koulun tarjoama sivistys on perinteisesti ollut herrojen sivistystä, sivistystä, joka on lähtenyt tietyn yhteiskuntaluokan ongelmista. Tällaisen sivistyksen yksioikoisen omaksumisen kautta työväestä on tehty narreja, herrojen lauseiden toistajia. Tämä ei johdu työväestön lahjattomuudesta tai huonosta ymmärryskyvystä, vaan yksinkertaisesti erilaisesta kulttuurista, siitä että erilaiset asiat on nähty oppimisen kannalta tärkeiksi.



Työväenopistot, ja kansansivistyö yleensä, on syntynyt täydentämään niitä puutteita, joita kouluopetukseen on sisältynyt. Työväenopistojen toimintaan on alusta lähtien sisältynyt ajatus sydämen sivistyksestä, asioiden oppimisesta niiden itsensä takia ja siksi että ne ovat oppijan kannalta mielenkiintoisia.



Tämän vuosisadan aikana koulut ovat yhä enemmän jääneet staattisen tiedonkäsityksen linnakkeiksi, jotka eivät välttämättä tue enää minkään yhteiskuntaluokan ymmärryksen lisääntymistä. Koulut edustavat ohjelmoitua oppimista, käsitystä, että on olemassa ihmisiä, jotka tietävät mitä muiden tulee tietää. Ja luultavasti juuri tämä ajatus - että tietää mikä nimeomaan muille ihmisille on hyväksi - on kaiken todellisen sivistyksen rappioitumisen alku.



Nyt voisimmekin kääntää tämän tilanteen päinvastaiseksi. Juuri työväenopistot voisivat tulla uuden koulun perustaksi, todelliseen tiedonhankintaan suuntautuvien tieto- ja taitokeskusten ytimeksi, jotka yhteistyössä yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen kanssa kehittäisivät todellista sivistystä ja antaisivat iästä riippumatta kansalaisille mahdollisuuden kehittää itseään todellista elämää varten. Työväenopistot voisivat muodostaa uuden koulun perustan; näyttää mallia jo paikoilleen pysähtyneille instítuutioille ja ohjelmoidulle oppimiselle.



Tällainen koulutus olisi tieteellistä koulutusta, ei siinä mielessä, että se olisi jotain käsitteillä temppuilua tai oppiarvojen hankkimista. Ei, tieteellinen koulutus ei tarkoita yksittäisten tai irrallisten teorioiden opettelua, vaan sitä, että opittavat asiat laajentavat ja kehittävät oppijan omaa näkemystä maailmasta. Tieteellinen koulutus merkitsee sitä, että koulutettava rakentaa itse omat teoriansa käyttäen hyväksi kaikkea sitä kokemusta ja teoretisointia, jota aiemmat sukupolvet ovat kehittäneet.



Tällainen koulutus on mahdollista silloin, kun opetus on opettajan ja oppilaan yhteistyötä, jossa opiskeltavat asiat suhteutetaan jatkuvasti kummankin näkemyksiin ja maailmankuvaan. Koulutuksen tavoitteena ei tule olla arvosanat, loppututkinnot tai " sivistyneisyys" , jolla selvitään seurapiireissä, vaan uuden tiedon luominen, ihmisen ja ympäristön muodostaman järjestelmän jatkuva laajentuminen ja eriytyminen eli persoonallisen maailmankatsomuksen muodostaminen.

telkkaria. Tosijuntti töllöttää iltakaudet suu ammollaan tellkkaria - maikkaria tietysti.

Ehkä se telkkarikin olisi hyvä ostos, kunhan katsot sieltä vain Ylen ajankohtaisohjelmia ja kulttuuridokkareita ym. sivistävää ja valistavaa.

Kuitenkin olematta tylsä!

ap

Onko mahdollista sivistää itseään ilman akateemista tutkintoa`? ap, tyhmältä tuntuu edelleen.



ps, lapsillani on j-alkuiset nimet, taidan olla toivoton

neuvoja eli lue valtakunnallinen sanomalehti joka päivä ja hanki telkkari, mistä seuraat sivistävää ohjelmistoa. Ja kai siellä Jumalan selän takanakin toimii kirjastolaitos. Sinne lukemaan, lukemaan ja vielä kerran lukemaan!!!!!!!!!!!!! Ei siihen yliopistoa tarvita. Ja tietysti tämä henkevä av-keskustelu sivistää enemmän kuin mikään. Hienoa, että oletkin jo löytänyt tiesi tännen sivistyksen suurimmalle areenalle,

Lukisin kuitenkin vain sarjikset :) ap

keskustelutaitoista ihmistä, joka ei lukisi Hesaria.

ovat oppineet lehdenluvun jo kotona. Junttiperheistä tulevat eivät sitten tiedäkään mistään mitään.

Jos on liian kallis, lue kirjastossa! Ihmettelen vaan että miten aiot eläkkeellä selvitä kun ei ole koulutusta ja kotona vaan olet?

viitsi lukea. Sori ap, juntiksi olet syntynyt - junttina tulet kuolemaan.

ja koko huusholli lapsineen huollettavana. Mies pyyhkii kyllä perseensä mutta muuta ei sitten teekään.

Joskus saan omaan aikaa tunnin (noin kahdesti viikossa) ja hölkkään sen ajan... Tulen hulluksi jos en pääse lenkille.

ap, juntti

Meillä lukee myös 5v sanomalehteä. 15

Kaipa se sitten maksaa minun menot nyt ja aina, ap

Lue kirjoja.