opiskelevan isän jaksaminen

eli muiden kokemuksia otetaan mielihyvin vastaan täältäkin suunnalta :)



Meillä kummallakin on opiskelut kesken, miehellä 1v kohta takana, 2,5v jäljellä (johon kuuluu myös pakollinen vaihto ulkomailla). Itse en ole edes unelmien kouluuni vielä päässyt, ikää tosin mittarissa se 10 vuotta vähemmän mitä ap:lla. Vähänhän oma ja miehen jaksaminen välillä mietityttää, mutta toisaalta en jaksa stressata, asiat kyllä järjestyy. Tuttavapiirissä eräs pariskunta opiskeli yliopistotutkinnot kumpainenkin viiteen vuoteen, ja noiden opiskeluvuosien aikana he saivat 3 lasta. Vuodet olivat olleet toki työläitä, mutta sanoivat jaksaneensa todella hyvin. Että tällaisiakin tapauksia löytyy :D

meille siis vauva tulossa jo, menossa rv 24 :)

Meillä samanlainen tilanne, että mies opiskelee. Vielä on reilu vuosi opintoja jäljellä. Vaikka meillä on jo kaksi pientä lasta (03/04 ja 10/05) ja kolmas tulossa 06/07, niin hyvin on mies jaksanut koulunsa käydä. Itsellä ikää kohta 21 ja miehellä 23 :) Taloudellinen tilanne ei tietenkään paras mahdollinen, mutta hyvin ollaan aina toimeen tultu.



Varmaan kyllä riippuu aika paljon ihmisestä miten jaksaa, mutta ei tuo todellakaan mikään mahdoton yhtälö ole! :)



PikkuPilu & tytöt 04,05,07 :)

Meillä on kolmas lapsi syntymässä kesällä, esikoinen nippa nappa kolme v. ja tyttömme vuoden ikäinen. Eli hässäkkää riittää! Toki mies on väsynyt, kun iltaisin pitäisi ehtiä töiden jälkeen väsyneenä läksyjä tehdä, ja kaikki viikonloput on luennoilla, mutta mua ärsyttävät nämä " Voi miten sä jaksat!?" - ihasteluvoivotukset, joita ainoastaan mieheni saa kuulla. Meikä sillä välin hoitaa talon, lapset, kauppa-asiat - aina yksin, jotta mies saa nyt toteuttaa vihdoin itseään! Eikä kovin moni kysele, miten mä jaksan, kun mies on aina poissa. Koetan lähteä mahdollisimman usein lasten kanss ailtapäivisin kyläilemään yms., jotta mies saa lukea kokeisiinsa. Viikonloppuisin muut perheet viettävät laatuaikaa yhdessä, ja minä sen kuin rämmin tuplarattaineni yksin sohjossa! Noh, nyt tuli surkuteltua oikein aimo tavalla! Aika aikansa kutakin, tämäkin vaihe menee nopeasti (vielä kaksi, kolme vuotta) ohi, ja sitten on miekolla haluttu paperi plakkarissa.

Eli summa summarum: Joustoa, pitkää pinnaa ja yhteistä huumoria vaatii tasapäisesti MOLEMMILTA, vaan koulutus on uskoakeni aina vaivan väärtti - kuten myös lapset!



Vitanova

että positiivisia kokemuksia löytyy. totta on varmasti tuokin, että kyllähän siinä itsekin mahtaa väsyä, jos yrittää vain miehelle turvata sen opiskelurauhan ja varmasti odottaisi itsekin välillä sitä omaa aikaa. vähän silti hirvittää tämä oma tilanne, kun yksilöitä ollaan. ja ehkä meillä tosiaan sekin, kun emme enää ihan niin nuoria olla, niin enemmän miehellä paineita sen valmistumisen kanssa. mulla sitten taas vaan pätkissä töitä, niin ei ole sitä vakkaripaikankaan turvaa edes mulla.



ja sitten näitä vielä lapsettoman tyhmiä kysymyksiä eli pystyykö edes toinen nukkumaan kunnon yöunia pienen lapsen kanssa vai onko se elämä sitten todella pelkkiä katkonaisia öitä molemmille?

MIehillä on kuule jokin kumma yleismaailmallinen kyky oppia melko nopeasti aivan taivaallisen sikeiksi nukkujiksi! Ensi ajat saattavat herätä pienimpäänkin, mutta myöhemmin eivät tunnu regoivan enää mihinkään. Tätä ihmetellään usein naispiireissä. Joskus omanikin saattaa sanoa: " Joo, oli aika hurja yö." JA kun tarkemmin kyselen, on hän havahtunut kerran tai kaksi johonkin, kun taas meikä on ollut tuhannesti ylhäällä, vaihdellut pissattuja lakanoita, imetellyt yms. Eli jos miehesi kuuluu tähän persukastiin, niin nopsaan oppii itselleen mukaville tavoille!

JA onhan aina se olkkarin sohva hätätapauksissa, eikö?



Kyllä kaikki menee sitten omalla painollaan. Joskus tulee tsemppiä ja karjuntaa, väsyneitä kun ollaan, vaan tätähän tämä elämä on.



Vitanova

ei nyt mitään alapäätyylisiä sanoja ollut tarkoitus kirjoittaa!