Olen masennuksen myötä taantunut "lapseksi" tietyllä tapaa. Suljen silmäni muulta maailmalta.

Vierailija kirjoitti:

Masennus diaknisoitiin samaan aikaan kun keksittiin lääkkeet, muutama kymmenen tuhatta vuotta pärjättiin.

Kannattaisi lukea joskus muutakin kuin Aku Ankkaa

"Depression käsite sellaisena kuin sairaus nykyisin tunnetaan syntyi 1800-luvun puolessavälissä. Aiemmin käytetty melankolian termi kattoi nykyistä masennusta selvästi laajemman mielen sairauksien kirjon."

https://kaksisuuntaiset.yhdistysavain.fi/tietoa-sairaudesta/historiaa/

https://www.laakarilehti.fi/ajassa/ajankohtaista/antiikin-filosofit-ero…

https://voima.fi/artikkeli/2021/mielenterveyshoidon-historia-vilisee-na…

https://www.is.fi/kotimaa/art-2000006698912.html

Oma elämäni on ollut jossain määrin tällaista jo yli 15 vuotta. Haluan vain että minut jätetään rauhaan. Elämässä koetut vastoinkäymiset, traumat ja mielenterveysongelmat ovat taannuttaneet minut jollain tasolla ja haluan loppuelämän vain elää mahdollisimman kaukana kaikista ongelmista ja turhista sosiaalisista suorituspaineista. Käyn töissä ja elätän itseni. En siis odota että yhteiskunta elättää minut. Mutta ison osan ajasta en vain jaksa välittää muun maailman ongelmista ja elän jossain omassa kuplassa.

Vierailija kirjoitti:

Vähän samanlainen juttu kävi itselle sen jälkeen kun kävin mielestäni masennuksen montun pohjalla - lakkasin välittämästä ja ottamasta paineita ulkomaailmasta ja tajusin, että kotona voin elää niin kuin haluan.

Uskaltauduin vihdoinkin pukeutua miten halusin julkisesti. Aloitin harrastuksen jonka olin pitkään jättänyt tekemättä. Otan torkkuja halityynyn kanssa ja katselen sarjoja pehmolelujeni kanssa.

Töissä käyn. Muutama ystävä vähän alkuun ihmetteli, mutta eivät enää ihmettele tai kysele, minä nyt olen tällainen.

t. mies

Hyvä homma. Jos tuntuu, että aika menee haaskuun, pitää ymmärtää, että niinkuin sinäkin, ap on jotain aiempaa enemmän koettuaan tämän. Aidompi, kokeneempi, rohkeampi, myötätuntoisempi ja reilumpi luultavasti myös muille eikä vain itselleen. Elämä maittaa toisella tapaa kun on antanut anteeksi itselleen ja muille, että täydellisiä emme ole. Tuo voi olla ihmisyyden korkeakoulu.

Vaikka voimiaan ei saisi takaisin, on syytä ymmärtää sekin, että me olemme toimeliaimmillamme toivottavasti nuorina aikuisina. Sen jälkeen on harkitsevamman ja huolehtivamman olemisen tavan vuoro. Ei tarvitse surra asiaa, muutkin menettävät sen voimien tunnon, joka nuorella eläimellä voi olla. Silti elämä voi olla oikein hyvää ja aiempaa parempaa monin tavoin. Menetetyt unelmat löytyy muiltakin, ja on hyvä, ettei ihan kaikkea saanut.

Vierailija kirjoitti:

Vähän samanlainen juttu kävi itselle sen jälkeen kun kävin mielestäni masennuksen montun pohjalla - lakkasin välittämästä ja ottamasta paineita ulkomaailmasta ja tajusin, että kotona voin elää niin kuin haluan.

Uskaltauduin vihdoinkin pukeutua miten halusin julkisesti. Aloitin harrastuksen jonka olin pitkään jättänyt tekemättä. Otan torkkuja halityynyn kanssa ja katselen sarjoja pehmolelujeni kanssa.

Töissä käyn. Muutama ystävä vähän alkuun ihmetteli, mutta eivät enää ihmettele tai kysele, minä nyt olen tällainen.

t. mies

Pehmolelut on parhaita 😍

Minulla lapsuudessa väkivaltaa ja hyväksikäyttöä, koko elämä ollut Masennus ja ahdistusta. En osaa ottaa oikein mistään myöskään vastuuta ja olen kuin lapsi vaikka jo 36v.

Vierailija kirjoitti:

Minulla lapsuudessa väkivaltaa ja hyväksikäyttöä, koko elämä ollut Masennus ja ahdistusta. En osaa ottaa oikein mistään myöskään vastuuta ja olen kuin lapsi vaikka jo 36v.

Ajan kanssa ja vähän kerrallaan. Elä rehellisesti itseäsi kohtaan, mutta älä kuuntele sisäistä ääntä, joka väittää kaikenlaista toivotonta.

Kippis sille ja suklaalevy naamariin 🙃

Vierailija kirjoitti:

Oma elämäni on ollut jossain määrin tällaista jo yli 15 vuotta. Haluan vain että minut jätetään rauhaan. Elämässä koetut vastoinkäymiset, traumat ja mielenterveysongelmat ovat taannuttaneet minut jollain tasolla ja haluan loppuelämän vain elää mahdollisimman kaukana kaikista ongelmista ja turhista sosiaalisista suorituspaineista. Käyn töissä ja elätän itseni. En siis odota että yhteiskunta elättää minut. Mutta ison osan ajasta en vain jaksa välittää muun maailman ongelmista ja elän jossain omassa kuplassa.

Et ole aidosti masentunut jos et ole työkyvyttömyyseläkkeellä.

Jaan ap ajatuksesi. Terveys-, tai oikeastaan sairaushuolet suurena syynä tilaani. Lisäksi lähti työpaikka (meni konkurssiin, ettei tarvitse lällättää, että mitäs mokasit), ystävät kaikkosivat kun ollutkaan enää oma pirteä itseni. Nyt kolmas vuosi menossa tätä toivottomuutta. Pari ekaa vuotta jaksoin pitää yllä tulevaisuudenuskoa ja yritin voimattomuudesta huolimatta jaksaa. Tämä viimeinen vuosi on onneksi vienyt uskon parempaan, en jaksa enää pettymyksiä, en vaan jaksa. Ja minäkin olen koko ikäni ollut ns. vahva ihminen, elämä ei ole ollut helppoa, mutta hyvin sinnittelin. En sinnittele enää. Ainoat helpommat päivät kuukaudessa ovat ne, jolloin on varaa ostaa viinipullo, tissuttelen hissuksiin ja saan lohduttavaa pumpulia olotilani ympärille. Joo, tiedän ettei ole oikea ratkaisu, mutta ei mulla muutakaan ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma elämäni on ollut jossain määrin tällaista jo yli 15 vuotta. Haluan vain että minut jätetään rauhaan. Elämässä koetut vastoinkäymiset, traumat ja mielenterveysongelmat ovat taannuttaneet minut jollain tasolla ja haluan loppuelämän vain elää mahdollisimman kaukana kaikista ongelmista ja turhista sosiaalisista suorituspaineista. Käyn töissä ja elätän itseni. En siis odota että yhteiskunta elättää minut. Mutta ison osan ajasta en vain jaksa välittää muun maailman ongelmista ja elän jossain omassa kuplassa.

Et ole aidosti masentunut jos et ole työkyvyttömyyseläkkeellä.

Toivottavasti oli sarkasmia, mutta sen varalta että olen oikeasti noin tietämätön, niin ymmärrät varmasti että masennusta on eri tasoista ja sitä esiintyy ihan työssäkäyvillä, vanhemmilla, elämässään muiden silmissä ihan hyvin pärjäävillä jne. Ihmisillä on erilaiset kyvyt käsitellä masennusta ja elää sen kanssa. Toiset pystyvät käymään töissä, mutta vastapainoksi eivät jaksakaan sitten mitään muuta elämässään ja ovat kuin eläviä kuolleita. Toiset taas lamaantuvat kokonaan eivätkä kykene mihinkään. Kenenkään kokemusta ja mielenterveysongelmia on turha vähätellä. Moni masentunut saattaa pelkästään lääkkeiden avulla pysyä työkykyisenä, vaikka muuhun ei voimat riittäisikään. Sitähän tämä yhteiskunta lopulta haluaa. Että hoidamme osamme vaikka oman hyvinvointimme kustannuksella.

Vierailija kirjoitti:

Jaan ap ajatuksesi. Terveys-, tai oikeastaan sairaushuolet suurena syynä tilaani. Lisäksi lähti työpaikka (meni konkurssiin, ettei tarvitse lällättää, että mitäs mokasit), ystävät kaikkosivat kun ollutkaan enää oma pirteä itseni. Nyt kolmas vuosi menossa tätä toivottomuutta. Pari ekaa vuotta jaksoin pitää yllä tulevaisuudenuskoa ja yritin voimattomuudesta huolimatta jaksaa. Tämä viimeinen vuosi on onneksi vienyt uskon parempaan, en jaksa enää pettymyksiä, en vaan jaksa. Ja minäkin olen koko ikäni ollut ns. vahva ihminen, elämä ei ole ollut helppoa, mutta hyvin sinnittelin. En sinnittele enää. Ainoat helpommat päivät kuukaudessa ovat ne, jolloin on varaa ostaa viinipullo, tissuttelen hissuksiin ja saan lohduttavaa pumpulia olotilani ympärille. Joo, tiedän ettei ole oikea ratkaisu, mutta ei mulla muutakaan ole.

Ei pidä yrittää väkisin jaksaa. Pitää valita taistelunsa, ja etsiä tosiaan jotain, mikä hetkeksi helpottaa. Mutta älä anna sen olla pullo. Tiedät ihan hyvin, ettei ole sellaista asiaa, jota ei saisi sillä lääkkeellä huonommaksi. Vaikka pysyisit jossain tolkun rajoissa rahan takia, niin väärä lääke estää sinua löytämästä parempia apuja. Alat rakastua siihen. Se syventää toivottomuudentunteita. Sisäistä se asia, että sinnittelystä luopumisen ei kuulu tarkoittaa, että jatkossa teet vain kaikkea sitä mistä aiemmin olet kieltäytynyt. Alat vain toimia järkevästi siksi, että se tekee sinulle hyvää, jos aiemmin teit niitä asioita osoittaaksesi itsellesi ja muille, että hyvin menee.. Ja sitten opettelet tunnistamaan, minkä verran oikeasti jaksat. Annat sen muun olla ihan rauhassa. Elämä voi vielä olla ihan hyvää, ja joku vanhoista kavereistakin voi tulla tolkkuunsa kun hänellekin todellisuus valkenee. Jos kaverit olivat kelvottomia, voit tutustua jatkossa sellaisiin, jotka ymmärtävät tilanteesi. Sulla on vielä paljon opittavaa.

💗

No joo. Hyvällä lääkityksellä elämä on nastaa. Kukaan ei huomaa mitään. Paitsi tietysti cv:ssä on aukkoja ja kumppani puuttuu. Ja työ, mutta en mieti sitä nyt. Kumppanin puutteen aion hoitaa piankin ja sitten nuo muut jutut. 

Ei tuo ole masennusta vaan ihan normaalia elämää. Sen varjolla sitten pummilla elää. Huh huh 

Itseäni epäilyttää, että olen jotenkin taantunut. Olen alkanut kaipaamaan teini-ikää, jonka eläisin uudestaan, jos vain voisin. Olen ihan kuin edesmennyt artisti Michael Jackson, joka eli lapsuuttaan vasta aikuisena. Syy: yläasteella kiusaaminen yltyi, kun vanhoja tuttuja tuli samalle yläasteelle, sain kuulla joka viikko kuittailua yhdestä jutusta ja koko ajan tulin pelokkaaksi eristäytyen osittain omasta tahdosta. Pukeudun vielä kuin nuori, enkä vieläkään aio pukeutua kuin "aikuisen kuuluu". Selaan puhelimella nettiä kaiken aikaa (koululaisena tietokone kiinnosti), olen todella avuton jos pitäisi aloittaa korjaus- tai asennustyö ja siivoaminen on kyllä niin inhottavaa, vaikka sen kyllä jaksaa jotenkin suorittaa. Tuosta kuviosta vain puuttuisi ryyppääminen, bileet ja se, että tekisin vapaasti mitä tahdon ilman vastuuta. Asun sentään omassa asunnossa, en kuvittele että voin elää kuin pellossa, ja sama pätee työpaikkoihin, joissa olen ollut, lukuun ottamatta ammattikouluaikaista harjoittelua, jota lykkäsin pelkojeni takia ja olin ihan kuin joku vastaan kapinoiva teini (no, olinkin silloin 19-vuotias).

Tunnen olevani jotenkin jäljessä ja tietämätön melkein monista asioista, mihin vaikuttanee myös autismin kirjon tuoma epätasainen kykyprofiili ja laaja-alaiset oppimisvaikeudet. En ihmettele, vaikka äo:kin olisi matala, ja karkeasti sen arvioin olevan 80-85 ottaen huomioon heikon ja heikon keskitason välimaastossa olevat tulokset lukuun ottamatta kahta keskinkertaista tulosta. Ihan esimerkkinä en tiennyt Suomen kansallislajia ja sitä, montako kansanedustajaa valitaan eduskuntaan, kunnes nekin opin netin kautta ja tiedän nyt. Minä epäilen jopa aivovauriota ja aivojeni rappeutuneen lisää näin kolmekymmentävuotiaana.

Olen ihan kuin teinityttö aikuisen kropassa. Koen, että tämä on sairaus, jonka epäilen olevan olemassa. Se ei kuitenkaan mene niin äärimmäisyyksiin, että väittäisin muille jotain, mitä en ole, kehoittaen muita minua näkemään kuvittelemanani henkilönä. Enkä edes mitään teiniroolia ole vetänyt työelämässä tai ammattikoulussa, kun hyvin tiedän, että en voi heittäytyä sellaiseksi eikä mitään Mikä-mikä-maata ole olemassakaan. Silti näen jonkun sairauden tällaisen kaipuun takana.

Mietin, voiko koulukiusatuksi joutuminen aiheuttaa tällaisen tunteen ja myös sen, että olen melkein kaikista asioista tietämätön vaikka alusta alkaen toki selvää, että enemmän tai vähemmän minulla on ollut kognitiivisella puolella heikkoutta niin, että lapsena todettu vaikea kielellinen erityisvaikeus alkoi jarruttamaan kehitystä ja niinkin hurjaksi meni kuudennella luokalla tilanne niin, että puhuttiin jo kehitysvammasta kuilun kasvaessa reippaammin kunnes tämäkin arvio osoittautui yläkoululaisena ja myöhemmin  ammattikoululaisena vääräksi. Ala-astelaisena olin ikäistäni pienemmän oloinen muiden silmissä, ja nyt omasta mielestäni olen teini aikuisen kropassa. Voi jukra, pitäisikö olla huolissaan. 

Itselle positiiviseen muutokseen johti ajatus että en voi nousta sieltä pohjalta enää siihen samaan vanhaan, mikä minut sinne johti. Eihän tietenkään ollut myöskään mitään vaihtoehtoista uutta hienoa elämää, minkä olisin voinut valita ja hypätä suoraan siihen. Minun piti alkaa rakentamaan sitä. Ei väkisin vääntäen ja suorittamalla, vaan tekemällä joka päivä pieniä valintoja itseni hyväksi. Tunnustelemalla pienistäkin asioista, onko tämä asia joka tekee minulle hyvää. Niistä pienistä arkipäivän tuntemuksista sai hapuiltua eteenpäin ja koen, että olen koko ajan varmemmalla pohjalla. 

Mulla on diagnosoitu epävakaa persoonallisuus ja osa persoonallisuuteni osista on lapsiosia. Ne ei ole koskaan aikuisia olleetkaan. Kun lapsissa on päällä, käyttäydyn täysin eri tavoin kuin jonkin aikuisosan päällä ollessa. Yritän tarjota näille lapsiosille sellaista hoivaa ja huolenpitoa, joita ne tarvitsevat.

Minua lääkittiin 25 vuotta masentuneena, vaikka oikeasti masentunut tuskin olen ollut koskaan. Söin 25 vuotta masennuslääkkeitä turhaan. Mietin usein, kuinka moni muu masentuneeksi niputettu on oikeasti vain väärin diagnosoitu/ jätetty kunnolla tutkimatta. 

Valokuvaatko myös aamupalojasi facebookiin sydämen muotoisilla majoneesirenkailla meetvurstisiivujen päällä?

Samoin täällä. Luovuttanut. Sama tausta, ennen aikaansaava ja auttavainen. Liikaa iskuja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Masennus diaknisoitiin samaan aikaan kun keksittiin lääkkeet, muutama kymmenen tuhatta vuotta pärjättiin.

Ennenhän ei ollut sairaita eikä vammaisia ja kaikki elivät terveinä ja tuottavina yhteisön jäseninä vanhukseksi asti. Vai hetkinen... 

 

Niin, ennen vanhaan tunnettiin Suomessakin hyvin melankolisuus joka välillä johti täydelliseen eristäytymiseen muista. Myös itsemurhia tehtiin paljon.