Onko onnellisen avioliiton salaisuus todellisuudessa se, että molemmilla on omat elämät?

Niin, eli käytännössä se ettei ole mitään avioliittoa. 

Kyllä, se on naisen onnellisuuden salaisuus.

Ei. Paras on se että on jotain omaa, mutta paljon enemmän yhteistä.

TOTTAKAI molemmilla pitää olla omatkin elämät. Ei voi tulla onnelliseksi jonkun kanssa, joka joko ripustaa kaiken elämänsä sinun varaasi, tai ei anna sinun elää itse lainkaan.

Toki jotain yhteistäkin olisi hyvä olla. Mutta itse asiassa se, että on jotain omaakin on vähintään yhtä tärkeää, ellei vielä tärkeämpää.

Omat asunnot mielellään vähintään. 

Jokainen parisuhde on yksilöllinen. Ei voi verrata muihin. Toimiva parisuhde on sellainen missä molemmilla on hyvä olla. Aivan sama miten paljon tai miten vähän ovat yhdessä.

Se että molemmat ovat onnellisia elämässään eli kannattaa kiinnittää huomiota myös siihen että on yksinkin tyytyväinen, työ, harrastukset yms.

Ei. Yleensä tuollaiset liitot ajautuu eroon, kun kuvioon tulee helposti silloin kolmansia osapuolia. Onnellisen avioliiton salaisuus on se, että molemmilla on yhteiset tavoitteet, joita kohti halutaan mennä.

Vanhempani olivat onnellisia 60 vuotta. En kuvittele, toivo niin, vaan sen näki arjessa joka päivä. Heillä oli jokin ihan oma maailmansa, juttunsa, ja he keskustelivat, nauroivat paljon yhdessä. Molemmilla oli mieleinen ammatti ja sen puitteissa tekemistä. He matkustivat usein, tapasivat myös omia ystäviään ja selvisivät viidenkympin aviokriisistä, mikä tulee suurelle osalle pariskunnista. Äiti puhui siitä avoimesti, miten vain väsyy toiseen ja sitten kun jonkun vuoden odottaa rakastuu uudelleen puolisoonsa.

Tajusin omassa parisuhteessani, etten ikinä saavuttaisi samaa välittömyyttä ja naurua kuin vanhempani. En edelleenkään käsitä sitä asioiden määrää, mitä vanhempani miettivät ja pohtivat kuin parhaimmat ystävät. Lapsena sen heidän väliensä helppouden aisti ja se teki kodista kodin.Ja se, mitä vanhemmat keskustelivat opimme me lapset myös kuuntelemaan ja keskustelemaan.

Nyt isä on kuollut ja äiti romahti sen jälkeen. Olikohan heillä sellainen kaksoisliekki, josta olen joskus kuullut puhuttavan?

Ei taida olla mitään yhtä mallia, joka sopisi kaikille. 

Vierailija kirjoitti:

Vanhempani olivat onnellisia 60 vuotta. En kuvittele, toivo niin, vaan sen näki arjessa joka päivä. Heillä oli jokin ihan oma maailmansa, juttunsa, ja he keskustelivat, nauroivat paljon yhdessä. Molemmilla oli mieleinen ammatti ja sen puitteissa tekemistä. He matkustivat usein, tapasivat myös omia ystäviään ja selvisivät viidenkympin aviokriisistä, mikä tulee suurelle osalle pariskunnista. Äiti puhui siitä avoimesti, miten vain väsyy toiseen ja sitten kun jonkun vuoden odottaa rakastuu uudelleen puolisoonsa.

Tajusin omassa parisuhteessani, etten ikinä saavuttaisi samaa välittömyyttä ja naurua kuin vanhempani. En edelleenkään käsitä sitä asioiden määrää, mitä vanhempani miettivät ja pohtivat kuin parhaimmat ystävät. Lapsena sen heidän väliensä helppouden aisti ja se teki kodista kodin.Ja se, mitä vanhemmat keskustelivat opimme me lapset myös kuuntelemaan ja keskustelemaan.

Nyt isä on kuollut ja äiti romahti sen jälkeen. Olikohan

Kaksoisliekki on ihan huuhaata. Oma mummini oli myös 50 vuotta naimisissa papan kuolemaan asti ja hän totesi, että kun alttarilla on kerran luvattu olla yhdessä, niin silloin siitä pidetään kiinni. Heillä oli myös ymmärtääkseni onnellinen liitto ja kaikki heidän lapsensakin ovat pärjänneet hyvin elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Ei taida olla mitään yhtä mallia, joka sopisi kaikille. 

Kyllä tietyt periaatteet sopii kaikkiin liittoihin. Esimerkiksi uskollisuudella, rehellisyydellä ja hyvien tekojen tekemisellä puolisolle moni saisi pidettyä avioliittonsa hyvänä. Harva valitettavasti noudattaa näitä enää nykyään.

Me juteltiin ystävän kanssa tästä onnellisen parisuhteen salaisuudesta. Meillä molemmilla on yli 20 vuoden liitot kumppaneidemme kanssa ja olemme 40+ ikäisiä. Elämme erittäin  onnellisissa parisuhteissa.

Meillä nousi esiin muutama hieman yllättäväkin yhdistävä tekijä parisuhteissamme. 

-molemmat koki että kumppanin kanssa on tosi hauskaa. Kun ollaan  kaksin, ilman lapsia, niin naurua ja leikkisyyttä on vieläkin paljon. 

-seksi on aina ollut hyvää

-molemmissa talouksissa nukutaan eri huoneissa (miehet kuorsaa) 

-molemmissa perheissä miehet ja naiset tekee yhtälailla kotihommia, mutta on myös asioita joita vain mies tekee tai vain nainen tekee. (Osaamisen ja mielenkiinnon mukaan) eli molemmat eivät tee tismalleen samaa määrää samoja juttuja. 

-molemmilla on omia harrastuksia ja ystäviä, myös reissuja voidaan tehdä omien ystävien kanssa. Tietysti myös yhdessä. 

Voihan se olla sattumaakin, että nämä samat jutut löytyivät molemmista parisuhteista, tai sitten ei. 

Vierailija kirjoitti:

Jokainen parisuhde on yksilöllinen. Ei voi verrata muihin. Toimiva parisuhde on sellainen missä molemmilla on hyvä olla. Aivan sama miten paljon tai miten vähän ovat yhdessä.

Kyllä sillä yhdessä olemisella on merkitystä. Eihän ystävyyssuhteissakaan toimita niin, ettei ystävien kanssa koskaan vietetä aikaa. Ainakin itse haluan nähdä säännöllisesti ystäviäni. Samoin haluan myös parisuhteessa viettää paljon aikaa puolisoni kanssa. Nämä ovat ihan universaaleja asioita.

Meillä on paljon yhteistä, mutta myös omaa. Työt, ystävät ja harrastukset pääosin omia. Minulla omat opiskelut. Mutta kaikki omaisuus yhteistä eikä tulisi mieleenkään viettää esim. lomia erikseen. Lenkkeilemme myös yhdessä, käymme teatterissa ja taidenäyttelyissä. Yleensä ne, jotka eivät viihdy hyvin kahdestaan, päätyvät eroon.

Uskoisin että ihminen, joka on onnellinen yksin,  kykenee olemaan sitä myös parisuhteessa. Kaksi omilla jaloilla seisovaa omat elämänsä omaavaa ihmistä on helpommin onnellisia yhdessä kuin läheisriippuvaiset ihmiset, jotka eivät osaa olla yksin ja etsivät jonkin sortin pelastajaa.

Vierailija kirjoitti:

Uskoisin että ihminen, joka on onnellinen yksin,  kykenee olemaan sitä myös parisuhteessa. Kaksi omilla jaloilla seisovaa omat elämänsä omaavaa ihmistä on helpommin onnellisia yhdessä kuin läheisriippuvaiset ihmiset, jotka eivät osaa olla yksin ja etsivät jonkin sortin pelastajaa.

Eikö tuossa voi käydä niin, että onkin niin onnellinen yksin, ettei enää etsikään puolisoa?

Minä en ole onnellisessa avioliitossa, mutta uskon, että tärkeintä on se, että alussa molemmat ovat ihastuneet toisiinsa ja kumpikin haluaa keskustella asioistaan toisen kanssa yhtä paljon.

Miettikääpä sitä kuinka moni pitkässä liitossa elää vaan taloudellisesta pakosta ja siksi ettei oikein enää osaa / ei viitsi lähteä omilleen kun on oltu 25v yhdessä.

On helpompaa olla saman katon alla ihan vaan tottumuksesta, lapset on jo aikuisia, joten niiden takia ei ole tarve olla yhdessä mutta ei välttämättä ole mitään rakkaudellisia / romanttisia tunteita toista kohtaan, pikemminkin toisen naama ärsyttää enenevässä määrin. Ollaan kuin sisko ja veli saman katon alla kun ei tässä nyt isompaakaan riitaa ole. 

Vasta sitten lähdetään jos sattuu käymään niin onnekkaasti että ihastuisi ja rakastuisi johonkin toiseen ja sitten vaihdetaan lennossa kumppania. Se että eroaisi ja lähtisi asumaan yksin johonkin pikkuyksiöön ja "joutuisi hoitamaan KAIKKI kotityöt" yksin tuntuisi hirvittävältä, eli on helppoa vaan pysyä totutussa vaikkei oikeesti ees kiinnosta. 

Tiedän eräänkin tällaisen miehen joka haikailee nuoruuden rakkaansa perään mut ei vaan voi erota kun muija hallinnoi kaikkia raha-asioita. 

Vierailija kirjoitti:

Ei. Paras on se että on jotain omaa, mutta paljon enemmän yhteistä.

Tämä.

Me olemme olleet kuin paita ja peppu 29v, parhaat ystävät ja rakastavaiset. Etätöiden takia vuosia 24/7 yhdessä ilman että toinen kyllästyttää. Aina yhtä hauskaa!

Erillään aiemmin oikeastaan vain työreissuilla ja muutamilla lomareissuilla omien ystävien kanssa.

Silti ei koskaan tunnetta,että on "pakko" olla toisen lähellä tai että olisi jotenkin riippuvainen toisesta, siitä ei ole kyse.

Nyt viimeiset 3v olemme asuneet eri maissakin melkein puolet vuodesta. Kun olemme yhdessä se on entistäkin mukavampaa ja taas erillään on oma rauha. 

Oma elämä on ihmisen omassa päässä. Sohvalla rötköttäjällä voi olla omempi elämä kuin kaikkialle menijällä, mutta se menevämpi osapuoli tulkitsee asian omassa päässään sillä tavalla, että sohvaperunalla ei ole omaa elämää. Tämä sitten aiheuttaa kärsimystä sählääjän omassa päässä. Kyseessä on itse aiheutettu kärsimys.