Luin juuri somesta kuinka eräs mies menetti yksi kerrallaan koko perheensä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä törmäsin äitin joka menettää kaikki 4 lastaan samaan periytyvään sairauteen, kaksi on jo mennyt. 

Näiden uutisten jälkeen aina pysähtyy häpeämään omia turhia valituksiaan. Ja kuinka äkkiä sitä sortuu sitten kuitenkin uudestaan murehtimaan aivan typeriä asioita... Ihminen on käsittämättömän hölmö ja lyhytnäköinen.

Ap

Ihminen on niin kummallinen olento, että se ajattelee liikaa täysin turhia asioita, ja kun niitä turhia asioita ajattelee liikaa, niin ne asiat onkin suurin ongelma maailmassa, vaikka niillä asioilla ei ole mitään merkitystä eikä ne yleensä vaikuta elämään mitenkään. Nyt sitten, jos menee esim jalka kipsiin, niin ihminen ei ajattele mitään muuta kuin sitä kipeää jalkaa, ja niillä muilla asioilla mitä oli ennen kipsiä ajatellut joka päivä, niin ei ole mitään merkitystä enää. Ne muut asiat ei ole edes mielessä, kun on jalka paketissa.

Noin toimii ihmisen mieli. Tolla on ihan hieno tieteellinen nimikin, mutta se on niin outo nimi etten muista sitä.

Katsoin YouTubesta yhdysvaltalaisen miehen haastattelun. Hänellä oli kaksi teini-ikäistä poikaa. Toinen heistä teki itsemurhan ampumalla itsensä. Vuoden päästä siitä toinenkin poika teki itsemurhan ampumalla. Tässä jälkimmäisessä isä itse löysi pojan kotoa. Molemmat lapsensa menettänyt isä kärsi niin voimakkaasta traumaattisesta ahdistuksesta että mikään ei auttanut. Eräs lääkäri ehdotti hänelle silloin kokeiluasteella olevaa ketamiiniterapiaa josta hän alkoi hieman saada helpotusta.

Kyllä maailmaan mahtuu karmeita kohtaloita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä törmäsin äitin joka menettää kaikki 4 lastaan samaan periytyvään sairauteen, kaksi on jo mennyt. 

Näiden uutisten jälkeen aina pysähtyy häpeämään omia turhia valituksiaan. Ja kuinka äkkiä sitä sortuu sitten kuitenkin uudestaan murehtimaan aivan typeriä asioita... Ihminen on käsittämättömän hölmö ja lyhytnäköinen.

Ap

Minä olen murehtinyt lähinnä muiden ihmisten aggressiivista, jopa väkivaltaista käytöstä, joka vaikuttaa minuun ihan konkreettisesti ja johon mikään ei ole auttanut. Onko se siis mitätön murehtimisen aihe?

Toinen aihe on kaikki tämä, mitä me ihmiset teemme ympäristöllemme. Sahaamme omaa oksaamme.

Tunnen kaksi ihmistä jotka on menettäneet läheisiään tsunamissa. Toinen on tapahtumasta hyvin traumatisoitunut, ikävissään ja jumissa siinä edelleen, toinen taas suhtautuu asiaan paljon arkisemmin, puhuu kyllä joskus niistä läheisistään mutta ei elä koko elämäänsä sen kautta. Ihmiset on erilaisia.

Ja siis täytyy varmaan tarkentaa mitä tarkoitin sanoessani että ihmiset murehtii typeriä asioita. Tokikaan en siis väitä tietäväni mikä kenellekin on iso tai pieni asia.

Itse olen joutunut käymään läpi avioeron, avioerossa "menetin" myös ison osan lapseni lapsuutta, kun tämä halusikin asua toisen vanhempansa kanssa, lisäksi olen joutunut ravaamaan tutkimuksissa ja toimenpiteissä erään vakavan sairauden vuoksi, ja koko loppuelämäni riskini sairastua tuohon on koholla, sairauteen voi siis kuolla.

Mutta, kuten näistä perheen/läheisensä menettämistarinoista aina ainakin itse havahdun tajuamaan (hetkellisesti) että miksi olen niin hölmö, että tuhlaan tätä kallisarvoista elämää läheisteni seurassa esim sellaiseen, kuten tänään; voivottelin ja masentelin kahta ylikiloani, ja sitä että yksi kaverini kannattaa "väärää puoluetta" ja jakoi facessa tähän liittyvää materiaalia, josta ärsyynnyin mielessäni.

Nyt ajattelen, että kuinka typerää!! Mitä merkitystä on kaverini poliittisilla mielipiteillä, ei pidemmälle ajateltuna mitään, on ihana ihminen josta pidän! Ja mitä väliä on kahdella ylikilollani, olen sentäs terve ja elossa, ja läheisenikin ovat!

Olisin (luulen että me kaikki olisimme) paljon onnellisempia, kun muistaisimme joka päivä pitää asiat oikeissa mittasuhteissaan.

Sitä ajoin aloituksella takaa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Minä törmäsin äitin joka menettää kaikki 4 lastaan samaan periytyvään sairauteen, kaksi on jo mennyt. 

Ja tässä sairaus alkaa oireilla vasta 6-7-vuotiaana, kaikki lapset olivat jo syntyneet kun vanhimman diagnoosi tuli. En voi mitenkään kuvitella miltä tuntui kun sai kuulla että kaikki lapset kantavat samaa sairausperimää ja jokainen alkaa jossain kohtaa taantua ja sitten menehtyvät. 

Faith kirjoitti:

Katsoin YouTubesta yhdysvaltalaisen miehen haastattelun. Hänellä oli kaksi teini-ikäistä poikaa. Toinen heistä teki itsemurhan ampumalla itsensä. Vuoden päästä siitä toinenkin poika teki itsemurhan ampumalla. Tässä jälkimmäisessä isä itse löysi pojan kotoa. Molemmat lapsensa menettänyt isä kärsi niin voimakkaasta traumaattisesta ahdistuksesta että mikään ei auttanut. Eräs lääkäri ehdotti hänelle silloin kokeiluasteella olevaa ketamiiniterapiaa josta hän alkoi hieman saada helpotusta.

Kyllä maailmaan mahtuu karmeita kohtaloita.

Todellakin. Itse ajattelen, ettei näistä tällaisista oikein voi "toipua" kuin yliluonnollisen avun kautta. Onneksi sitäkin on...

Ps. Sulla on ihana blogi, lueskelen säännöllisesti. Kiitos että kirjoitat!

Ap

Tuskin kukaan perheensä menettänytkään aina ja joka hetki elää siten että pienemmistä asioista ei saa valittaa tai ne ei saa harmittaa.

David Reimerin ja hänen veljensä tarina on kyllä kaamea. Veli otti lääkkeitä liikaa ja David otti haulikkoa suuhun, siinä ei varmaan vanhemmille jäänyt kauhean kiva loppuelämä.

Minä luin, että perheenisä yksinkertaisesti katosi jäljettömiin perheen ja naapurien nähden.

Vierailija kirjoitti:

höpöhöpö puolet on keksittyjä

Niinkö veikkaat, muistan tapauksen kun mies menetti koko perheensä autokolarissa, jäi itse henkiin mutta halvaantui.

Vierailija kirjoitti:

Olen viimeisen pari kk vellonut niin mustassa suossa ja se vain jatkuu ja jatkuu ja jatkuu, koska muutos joka sen aiheuttaa tulee tapahtumaan, että en jaksaisi YHTÄÄN tuota tyyli kuinka jonkun vaikeus tai suru menee jonkun toisen vaikeuden tai surun "yli" ja ohi. Ei niitä voi arvottaa ja jokaisella on ns oikeus ja lupa surra ihan sitä mitä suree. Jokaisella on myös omat taustansa ja lähtökohtansa ja elämänkokemuksensa siellä asioiden taustalla ja vaikuttamassa siihen kuinka ja miten mihinkin suhtautuu ja miten sen kokee, olankohautuksella vaiko jotrnkin muuten.

Itse menetän erään perheeni jälkeen tärkeimmän ja merkityksellisimmän asian kesän alkuvaiheessa, asian joka ylläpitänyt mm mielenterveyttäni ja pitänyt myös oravanpyörässä mukana, jatkosta ei mitäön tietoa. Nukun 1-5h/yössä, itken useaan kertaan päivässä, asia pyörii painamassa mieltäni 24/7, heti kun silmät aamulla avaan, jos olen nukkunut ja viimeisenä mielessä illalla. En t

Mutta mikä se sinun murheesi on josta kirjoitat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen viimeisen pari kk vellonut niin mustassa suossa ja se vain jatkuu ja jatkuu ja jatkuu, koska muutos joka sen aiheuttaa tulee tapahtumaan, että en jaksaisi YHTÄÄN tuota tyyli kuinka jonkun vaikeus tai suru menee jonkun toisen vaikeuden tai surun "yli" ja ohi. Ei niitä voi arvottaa ja jokaisella on ns oikeus ja lupa surra ihan sitä mitä suree. Jokaisella on myös omat taustansa ja lähtökohtansa ja elämänkokemuksensa siellä asioiden taustalla ja vaikuttamassa siihen kuinka ja miten mihinkin suhtautuu ja miten sen kokee, olankohautuksella vaiko jotrnkin muuten.

Itse menetän erään perheeni jälkeen tärkeimmän ja merkityksellisimmän asian kesän alkuvaiheessa, asian joka ylläpitänyt mm mielenterveyttäni ja pitänyt myös oravanpyörässä mukana, jatkosta ei mitäön tietoa. Nukun 1-5h/yössä, itken useaan kertaan päivässä, asia pyörii painamassa mieltäni 24/7, heti kun silmät aamulla avaan, jos

Mitä väliä sillä on?

Vierailija kirjoitti:

Tunnen kaksi ihmistä jotka on menettäneet läheisiään tsunamissa. Toinen on tapahtumasta hyvin traumatisoitunut, ikävissään ja jumissa siinä edelleen, toinen taas suhtautuu asiaan paljon arkisemmin, puhuu kyllä joskus niistä läheisistään mutta ei elä koko elämäänsä sen kautta. Ihmiset on erilaisia.

Onhan se paljon karmeampaa menettää vanhempansa tsunamissa kuin muilla tavoilla.

Ja aina löytyy itsekkäitä it.sarintekijäpaskijaisia jotka siirtävät surun jäljelle jääneille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen kaksi ihmistä jotka on menettäneet läheisiään tsunamissa. Toinen on tapahtumasta hyvin traumatisoitunut, ikävissään ja jumissa siinä edelleen, toinen taas suhtautuu asiaan paljon arkisemmin, puhuu kyllä joskus niistä läheisistään mutta ei elä koko elämäänsä sen kautta. Ihmiset on erilaisia.

Onhan se paljon karmeampaa menettää vanhempansa tsunamissa kuin muilla tavoilla.

Miten niin? Ihan normaalisti nämäkin menivät sosiaaliviranomaisten huomaan ja sijoitettiin ehkä sukulaisille. Sosiaalitoimisto ja sukulaiset hoiti kaiken.

Vierailija kirjoitti:

Ja aina löytyy itsekkäitä it.sarintekijäpaskijaisia jotka siirtävät surun jäljelle jääneille.

Itsem urhaan päätynyt kokee olevansa vain taakka kaikille läheisilleen. Hän ajattelee tekevänsä muille palveluksen. Kun mieli on tarpeeksi rikki, ei enää pysty ajattelemaan samoin kuin me muut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen kaksi ihmistä jotka on menettäneet läheisiään tsunamissa. Toinen on tapahtumasta hyvin traumatisoitunut, ikävissään ja jumissa siinä edelleen, toinen taas suhtautuu asiaan paljon arkisemmin, puhuu kyllä joskus niistä läheisistään mutta ei elä koko elämäänsä sen kautta. Ihmiset on erilaisia.

Onhan se paljon karmeampaa menettää vanhempansa tsunamissa kuin muilla tavoilla.

Ihan kamalaa päästä vanhempien kanssa ihanalle Thaimaanlomalle, varmasti ollut tosi kauheaa koko lapsuus, ihan ulkomaanlomia ja kaikkea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen kaksi ihmistä jotka on menettäneet läheisiään tsunamissa. Toinen on tapahtumasta hyvin traumatisoitunut, ikävissään ja jumissa siinä edelleen, toinen taas suhtautuu asiaan paljon arkisemmin, puhuu kyllä joskus niistä läheisistään mutta ei elä koko elämäänsä sen kautta. Ihmiset on erilaisia.

Onhan se paljon karmeampaa menettää vanhempansa tsunamissa kuin muilla tavoilla.

Miten niin? Ihan normaalisti nämäkin menivät sosiaaliviranomaisten huomaan ja sijoitettiin ehkä sukulaisille. Sosiaalitoimisto ja sukulaiset hoiti kaiken.

Mitä tässä edes tarkoittaa sosiaaliviranomaisten huomaan? Oliko ne sosiaaliviranomaiset vastaanottamassa?

Vierailija kirjoitti:

Ja aina löytyy itsekkäitä it.sarintekijäpaskijaisia jotka siirtävät surun jäljelle jääneille.

Onpas empaattista