Lue keskustelun säännöt.
Lapsi ei halua puhua kaverittomuidestaan
28.03.2025 |
Mitä tehdä jos lapsi ei halua puhua kaverittomuudestaan? Muutama koulukaveri on mutta mitään kutsuja ei tule mihinkään aktiviteettiin, vain jos kellään ei ole mitään muita tekemistä ja mummokaan ei voi olla. Eli viimeisistä viimeisin sija on jokaisen jonossa. Koulu on toki vienyt veronsa ja jokainen puuhastelee viikonloppuina mitä jaksaa. Tämä yksinäisyys näkyyy eritoten viikonloppuina ja lomilla. Ei: tä tulee vastauksiksi lähes aina vaikka kuinka ajoissa olisi liikkeellä. Kesäisin jokunen pyyntö tulee parin viikon tauon jälkeen lapselle, jos kaverilla ei todella löydy ketään tai haluaa vaihtelua. Tätäkö tämä nyt on?
Kommentit (47)
Ihan tutkitusti joukkuelajeissa kiusataan melko paljon. Eli jos lapsi luonnostaan on arka ja syrjään jäävä, ei kannata todellakaan tuupata häntä joukkuelajiin reipastumaan. Pahimmassa tapauksessa käy juuri päinvastoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se sosiaalinen elämä voi tosiaan olla siellä puhelimessa. Luultavasti onkin. Toki se tuntuu oudolta vanhemmasta, kun itse ei ole tätä aikaa elänyt.
On vain hirveän paljon helpompaa mennä joskus esimerkiksi opiskelemaan ja töihin, kun osaa olla ihmisten seurassa, jutella, katsoa silmiin jne. Ei noita asioita opi opettelematta, ja siksi se monien tuomitsema ja nyt ilmeisesti jo harvinaistuva nuorison hengailu laumoina on kehityksen kannalta hyvä asia.
Vierailija kirjoitti:
Miten te vanhemmat olette tukeneet kaveritaitojen kehittymistä ja kuntouttaneet häntä? Ettehän vaan ole jättäneet yksin pärjäilemään?
Kaverittomuus on todella suuri häpeä lapselle.
Minä todella häpesin yksinäisyyttäni ja sitä, että minua kiusattiin koulussa. Vanhempani syyllistivät minua kummastakin. Jos sanoin tai tein jotain, josta vanhempani eivät pitäneet, sain kuulla olevani kauhea lapsi, josta kukaan ei pidä ja että ei ole mikään ihme, että minulla ei ollut ystäviä. Nöyryyttävin muistoni tällaisesta tulee mummolasta, kun äitini sanoi tuon serkkujeni kuullen. Muistan vieläkin sen häpeän aallon, joka silloin löi lävitseni, ja miten itku kurkussa huusin, ettei tuo ollut totta ja että minulla on kavereita ja luettelin joitain nimiä, jotka tulivat silloin mieleeni, vaikka eihän minulla ollut yhtä ainoata ystävää. Tuollaista alistavaa ja nöyryyttävää kasvatusta en toivo kenellekään, koska se jättää jäljet loppuiäksi.
Jos lapsi on opetettu ja sosiaalistettu aloittajan kuvaamalla tavalla, on mahdollisesti kyse vain huonosta tuurista ja ryhmädynamiikasta. Meillä auttoi yläkouluun meno.
Vierailija kirjoitti:
Ne omat ympyrät voivat löytyä myöhemmin. Yksi lapsemme löysi kaverinsa vasta lukiosta lähtien ja yksi vasta yliopistosta samanhenkisiä. Yksi löysi jo ala- asteikäisestä lähtien. Ei kannata stressata aikuisen, ettei lapsikin stressaannu turhaan.
Sama kokemus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No mutta kaipaako se lapsi edes oikeasti seuraa ja kavereita? Onko se nyt vain teidän vanhempien oma ongelma?
Minulla ei ollut lapsena yhtään ystävää, mutta ei se haitannut, koska viihdyin parhaiten yksin. Ainut ongelma asiassa oli, että minun kaverittomuuteeni kiinnitettiin niin paljon huomiota. Oletettiin minun kärsivän kaverittomuudesta eikä koskaan kysytty minulta itseltäni oliko se minulle edes mikään ongelma.
Vierailija kirjoitti:
Ihan tutkitusti joukkuelajeissa kiusataan melko paljon. Eli jos lapsi luonnostaan on arka ja syrjään jäävä, ei kannata todellakaan tuupata häntä joukkuelajiin reipastumaan. Pahimmassa tapauksessa käy juuri päinvastoin.
Ihan molemmat lapset "tuuppasin" joukkuelajeihin. Siellä jos jossain puututaan kiusaamiseen välittömästi.
Lapsi esim oppii pyytämään ja antamaan anteeksi, kun tunnesäätely tuossa iässä pettää. Asia käydään läpi kaikkia osallistaen ja opettaen. Häviämisestä tulee tunne, jonka pystyy käsittelemään ja paiskaamaan kättä hyväntuulisesti "vastatustajan" kanssa jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos lapsi ei halua puhua kaverittomuudesta, aihe saattaa olla hänelle arka. Hän ei ehkä ymmärrä, miksi hänellä ei ole kavereita.
Lapsilla on usein aika realistinen ja suorastaan pessimistinen näkemys ihmissuhdeasioista. Vanhempien huoli tai yritykset rakentaa kaveruuksia voivat lapsen mielestä viedä asiaa vielä huonompaan suuntaan. Helpompaa olla näkymätön.
Mitä tämä mahtaa tarkoittaa? Sitäkö että lapsi tietää että vertaiset ei kuitenkaan sen paremmin joukkoonsa huoli, vaikka mitrn.päin olisi, etenkään jos vanhemmat auttaa asiassa. Eli ehdotat, että ei kannata tehdä mitään vaan antaa tyytyä kohtaloon??!
En suinkaan sano, ettei mitään kannattaisi tehdä. Yritän vain selittää lapsen näkökulmasta, miksi monet kokevat vanhempien puuttumisen asiaan vaivaannuttavana ja pelottavana. Etenkin siinä iässä, jossa ikätoverit jo itse sopivat menonsa keskenään.
Suosittelen muuttamista jos alueen lapsetkaan ei hyväksy, kun vain joskus seurakseen. Kyllä kavereiden pitää leikkiä useammin keskenään, kuin kerran kuussa. Muutoin on kyseessä joku enempi tuttavuus tai varakaveri. Sama olla pelkkä kirjekaveri,kuin ennen, koskaan näkemättä.
Ikävä sanoa, mutta jatkuva pettymysten saaminen ei tee hyvää lapsen itsetunnolle. Luultavasti hän löytää aina itsensä heittopussina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan tutkitusti joukkuelajeissa kiusataan melko paljon. Eli jos lapsi luonnostaan on arka ja syrjään jäävä, ei kannata todellakaan tuupata häntä joukkuelajiin reipastumaan. Pahimmassa tapauksessa käy juuri päinvastoin.
Ihan molemmat lapset "tuuppasin" joukkuelajeihin. Siellä jos jossain puututaan kiusaamiseen välittömästi.
Lapsi esim oppii pyytämään ja antamaan anteeksi, kun tunnesäätely tuossa iässä pettää. Asia käydään läpi kaikkia osallistaen ja opettaen. Häviämisestä tulee tunne, jonka pystyy käsittelemään ja paiskaamaan kättä hyväntuulisesti "vastatustajan" kanssa jne.
Hienoa, jos teillä valmentajat ovat pystyneet opettamaan kaikkea tuota. Itse juuri katselin viime viikolla jalkapalloharjoituksessa hieman järkyttyneenä, kuinka jo seitsenvuotiaat filmasivat, eivätkä aikuiset puuttuneet asiaan mitenkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos lapsi ei halua puhua kaverittomuudesta, aihe saattaa olla hänelle arka. Hän ei ehkä ymmärrä, miksi hänellä ei ole kavereita.
Lapsilla on usein aika realistinen ja suorastaan pessimistinen näkemys ihmissuhdeasioista. Vanhempien huoli tai yritykset rakentaa kaveruuksia voivat lapsen mielestä viedä asiaa vielä huonompaan suuntaan. Helpompaa olla näkymätön.
Mitä tämä mahtaa tarkoittaa? Sitäkö että lapsi tietää että vertaiset ei kuitenkaan sen paremmin joukkoonsa huoli, vaikka mitrn.päin olisi, etenkään jos vanhemmat auttaa asiassa. Eli ehdotat, että ei kannata tehdä mitään vaan antaa tyytyä kohtaloon??!
En suinkaan sano, ettei mitään kannattaisi tehdä. Yritän vain selittää lapsen näkökulmasta, m
No ei ne lapset sinne uimahalleihin tai elokuviin pääse ilman vanhempien antamaa valuuttaa tai varaamia lippuja. Jännä huomata, miten auttamista kaveriasioissa halutaan estää esittämällä sen olevan noloa.
Ei yksinäisyydessä ole mitään hävettävää, se on nykyään yllättävän yleistä. Korona-ajan eristyneisyys ja pelkojen lietsominen pahensi yksinäisyyttä ja heikensi monien lasten ja nuorten kaverisuhteita ja kaveritaitojen kehittymistä. Onneksi näitäkin asioita voi opetella erilaisissa ryhmissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ehkä joukkueharrastuksiin, jos siellä tuntee olevansa vieläkin huonompi. Miten olisi seurakuntien lapsi/ nuorisokerhot? 4H toiminta? Pelastus/VPKtoimintaharrastus? SPR nuorisotoiminta? Partio? Kokkikerho? Jokin sellainen, missä taidot kehittyvät ja tulee itsevarmuutta ilman, että joutuisi tukeutumaan muihin lapsiin. Erikoiskasvien kasvatus? Vanhainkodissa käynnit ja pelailu / lehtienlukutoiminta siellä? Taikurikurssi? Chilinkasvatus? Mikä nyt sitten kiinnostaakin?
Eikä pakko ole olla niitä kavereita. Ainoastaan jos uusia saa muualta, noihin vanhoihin ei kannata olla yhteydessä kun eivät tähänkään asti ole arvostaneen lapsenne seuraa.
Vierailija kirjoitti:
Todennäköisesti ne kaverit ovat netissä ja puhelimessa.
Kyllä juuri näin nykyään on. Ei lapset juurikaan liiku ulkona tai kyläile nykyisin harrastuksien ja koulun lisäksi. Kouluikäisten lasten mun mielestä ois hyvä oppia käyttämään vanhempien valvonnassa nettiä ja puhelinta ystävien kanssa yhteydenpitoon.
Älä nyt ainakaan säälittele lasta, se on pahinta mitä voit tehdä. Alkaa kohta piilottelemaan sinulta asiansa.
Minulla oli lapsena välillä tilanne ettei ollut kavereita. Säälittelevän äidin takia kärsin tilanteen yksin, salaa. Olisin kaivannut vähän erilaista näkemystä, sellaista joka ei näe minua luuserina.
Sano sille lapselle että kenelle tahansa voi tulla tilanne ettei natsaa, kaikkien kanssa ei ole samalla aaltopituudella. Joskus se voi olla merkki siitä että on ikätovereitaan älykkäämpi, taiteellisempi tms. (tai voi tarkoittaa jotain negatiivistakin mutta sitä ei tietenkään kannata lapselle mainita :D)
Ole asenteella että niiden kavereiden menetys. Älä säälittele tai tyrkytä apua. Kannattaa kuitenkin jotain kautta vahvistaa itsetuntoa, olisi hyvä olla joku asia missä saa loistaa.
Tuntuu niin pahalta pohtia aloittajan lapsen tilannetta. Heti lapsena Tinderin lainalaisuudet kaveriseuranhaussa, että jotain pientä murustellaan jostain joskus mutta käytännössä kavereita ei oikein ole.
Sitä se oli minullakin lapsena pitkälti. Ja siitäkin huolimatta että harrastin joukkuelajia jo hyvin nuorena intohimoisesti ja paljon. Olin myös lahjakas lajissani ja heittäydyin kaikkeen mahdolliseen lisätoimintaan vapaaehtoisena. Silti lähes aina ainoa seura oli videokasetit ja lohturuoka.
Tunnen lajini parista paljon ihmisiä ja sanottava että ovat kaikki itseni mukaan lukien yhtä tylsiä ihmisiä. Tällä tarkoitan sitä että varmasti aloittajan lapsi myös yltäisi tälle tasolle, kavereita saadakseen ei voi olla edellytys olla mikään viihdyttäjä-esiintyjä.
Vierailija kirjoitti:
Älä nyt ainakaan säälittele lasta, se on pahinta mitä voit tehdä. Alkaa kohta piilottelemaan sinulta asiansa.
Minulla oli lapsena välillä tilanne ettei ollut kavereita. Säälittelevän äidin takia kärsin tilanteen yksin, salaa. Olisin kaivannut vähän erilaista näkemystä, sellaista joka ei näe minua luuserina.
Sano sille lapselle että kenelle tahansa voi tulla tilanne ettei natsaa, kaikkien kanssa ei ole samalla aaltopituudella. Joskus se voi olla merkki siitä että on ikätovereitaan älykkäämpi, taiteellisempi tms. (tai voi tarkoittaa jotain negatiivistakin mutta sitä ei tietenkään kannata lapselle mainita :D)
Ole asenteella että niiden kavereiden menetys. Älä säälittele tai tyrkytä apua. Kannattaa kuitenkin jotain kautta vahvistaa itsetuntoa, olisi hyvä olla joku asia missä saa loistaa.
Tämä oli hyvä neuvo
Älä pakota lasta ottamaan yhteyttä "kavereihin". Nöyryytyksen tunne on kova, kun lähes aina tulee vastaukseksi ei. Muistan omasta ala-asteesta.
Harrastukset ja omat jutut pitävät pinnalla siihen asti, että vaihdoin yläasteelle ja löysin kaveriporukan, jonka kanssa oltiinkin sitten tiiviisti kolme vuotta ja osan kanssa jatkettiin lukioon. Yliopistossa tiet hieman erkani ja tuli uusia ystäviä, mutta osan yläastekaverin kanssa ollaan vieläkin tekemisissä.
Se sosiaalinen elämä voi tosiaan olla siellä puhelimessa. Luultavasti onkin. Toki se tuntuu oudolta vanhemmasta, kun itse ei ole tätä aikaa elänyt.