Arjen päätösten tekeminen yksin - lomat, asuminen, lasten

Ei tulisi mieleenkään tuollaisen takia silti erota!



Tein tästä aiemmin päivällä aloituksenkin, siis siitä, miten tylsää on joutua hoitamaan kaikki asiat kodin ulkopuolella. Tuo pitää sisällään myös sen, että joudun tekemään valinnat. Mies varaa itselleen oikeuden marista niistä valinnoista.

Yritän itsekin jaksaa ja kestää ja antaa miehelleni mahdollisuuden tarttua asioihin, mutta kun ei! Tuntuu todella rankalta tehdä päätökset töissä ja kotona, olisi välillä ihanaa tulla valmiiseen pöytään - päästä lomalle ilman, että on itse suunnitellut kaiken, huomata remontin sujuvan ilman minua jne...



Tuntuu, että yksin pääsen helpommalla. Mies tekee arjen rutiineja, laittaa tiskit koneesta, pesee pyykkiä ja hoitaa lapsia, mutta siihen se jääkin. Minäkin teen kotitöitä yhtä lailla, mutta sen lisäksi kaikki perhettämme koskettavat päätökset.

En koe tuota ihan niin raskaaksi. Voisihan olla paljon huonomminkin, mies sentään tekee sen, mitä häneltä pyydän. Ilman muuta toivoisin hänen olevan oma-aloitteisempi, mutta hei: ei hän sentään riehu, pahoinpitele, petä, laiminlyö kotitöitä tms.



Eli kestän tuon ihan mielelläni, koska hän muutoin on hyvä mies.



Ehkä meissä vaimoissakin on kritiikin sijaa, jos olemme opettaneet miehet tuollaisiksi ja ehkä olemme liian kärppänä olleet moittimassa, jos hommat eivät ole mieheltä sujuneet niin kuin itse haluaisimme.



-2-

tilaa kasvaa kantamaan näistä asioista vastuuta. Mutta ei, silloin ei ole tapahtunut mitään. Remontti ei ole liikahtanut mihinkään suuntaan, lomamatkaa ei ole varattu, lapsille ei ole haettu eskaripaikkaa. Ainoa yritys tehdä päätöksiä viimeisen vuoden aikana oli se, kun mies oli varamassa perheelle lomamatkaa kahden tähden hotellista vilkkaan tien varrelta ja hotellin esittelytiedoissa vielä mainittiin erikseen hotellin sopivan matkustajille, jotka haluavat olla lähellä iltamenoa ja tapahtumia... Meillä on kolme alle kouluikäistä lasta...



Minusta tuo esimerkki osoittaa, ettei mies edes vaivautunut näkemään vaivaa vuoksemme ja aidosti miettinyt tarpeitamme.

Mutta hei: entä, jos antaisit silti miehen varata sen hotellin ja sitten nähdä käytännössä, mikä meni mönkään. Ei se mikään kamala virhe olisi silti.



-2-

Toisaalta olisi ollut tylsää olla hermot piukeena turistirysässä viikko, kun hotellista olisi puuttunut lapsille tärkein juttu eli kunnon uima-allas. Hermo petti ja tein varauksen itse,



Olimme parisuhdeterapiassa ja terapeutti antoi miehelleni tehtäväksi hoitaa kaikki arjen pienet ja isot päätökset viikon ajan. Menimme terapiapäivän iltana kauppaan koko perhe ja annoin mieheni ottaa ohjat. Käveltyämme parikymmentä metriä kaupassa hän kysyi minulta, että mitä söisimme illalla - annoin hänen päättää. Seuraavaksi hän kysyi kannattaisiko ostaa ennemmin Goudaa vai valkohomejuustoa.. Voitte arvata, että hän ei pystynyt koko viikon aikana ottamaan roolia, jonka terapeutti halusi hänelle antaa.



Olen oikeasti niin epätoivoinen, että haluan erota ja jatkaa elämääni ilman tuollaista nahjusta.

Nalkutamme ja osoitamme mieltämme, jos valinta ei miellytä... tämäkin on otettava huomioon.



Itse yritän viimeiseen asti olla kritisoimatta miehen valintoja. Mutta mies on yllättävän sensitiivinen mieheksi vaistoamaan sen, mitä mieltä olen. Hän on muutoin päättäväinen ja lujatahtoinen, mutta yrittää kaiketi kotona välttää kiistelyä. Ja kokee pääsevänsä toki helpommalla, kun vetäytyy vastuusta.



Mikset pane miestä yksin kauppareissulle? Mukaan hyvin ylimalkainen ruokalista tyyliin " ruokaa keskiviikko-illaksi, ruokaa torstai-illaksi, jotain juustoa"



Tottahan ymmärrän, että tuo ei poista kovin nopeasti itse pääongelmaa, mutta jos näitä voisi vähitellen kouluttaa ;=). Selkeä työnjako ja vastuut - ja suu meiltä vaimoilta suppuun, vaikka valinta olisi mikä.



Jos miehesi on aidosti nahjus, hän avioeron jälkeen hakee itselleen hyvin nopeasti uuden äiti-hahmon, joka hoitaa hänen puolestaan päätöksenteon. Olisiko se kiva kuvio mielestäsi, lastennekaan kannalta?



No, menestystä päätät sitten mitä tahansa...



-2-

Viime syksynä sitten kuppi meni nurin ja muutimme eri osoitteisiin. Senkin jälkeen hän on kehdannut tulla kysymään apua ja neuvoja esim. eri papereiden täyttämisessä.



Ei puhettakaan, että olisi ottanut vastuuta yhtään mistään - paljon mukavampi oli hänen sitten päästä arvostelemaan muiden tekemisiä ja tekemättä jättämisiä. Aivan liian helpolla olin hänet vuosien mittaan päästänyt - voitteko kuvitella että tein jopa osan hänen töistään!!!??? Vaikka siis itse olen päivätyössä ja hoidan kodin ja lapsen ja kaikki muutkin asiat perheessä.



Joo, olihan mies ihan mukava - ei ollut väkivaltainen ja teki useimmiten ruokaakin. Siihen se sitten jäikin...

Olen todellakin ollut äitihahmo miehelleni. Kaipaan kovasti viereeni tasa-arvoista miestä, joka sallii minun välillä vetäytyä koko perhettä koskevasta päätöksentekovastuusta.



Jos ja kun - siltä nyt näyttää - eroamme, mieheni todennäköisesti etsii itselleen uuden äitihahmon. Olen itse sitä mieltä, että olen liian voimakas nainen hänelle. Ehkäpä hän on onnellisempi sellaisen naisen rinnalla, joka turvautuu häneen enemmän ja mieheni pääsee kasvamaan tällaisen naisen rinnalla henkisesti.



Olen itse isossa esimiestehtävässä ja tottunut kantamaan vastuuta, olisi niin ihanaa olla välillä roolissa, jossa joku toinen tekisi puolestani päätöksiä. Sitä kaipaan kovasti ja olen onneton nykyisessä liitossani tästä syystä.

Miten selvisit erosta ja miten exäsi pärjää nykyään? Oliko ero kuinka iso kriisi hänelle?

Vierailija:

Olen itse isossa esimiestehtävässä ja tottunut kantamaan vastuuta, olisi niin ihanaa olla välillä roolissa, jossa joku toinen tekisi puolestani päätöksiä. Sitä kaipaan kovasti ja olen onneton nykyisessä liitossani tästä syystä.

Olen myös miettinyt samaa eli sitä, olisiko mieheni onnellisempi, jos hänellä olisi perinteinen nainen, joka suu raollaan ja henkeään pidättäen odottaisi hänen ratkaisujaan ja ihailisi niitä ;=)

Mutta olen kyllä kyynisesti sitä mieltä, että jos meille tulisi ero, mies etsisi toisen vahvan naisen rinnalleen. Se on toisaalta myös MUKAVAA, että voi luottaa jonkun hoitavan asiat puolestaan.

Mieheni ei taida olla ihan NIIN nössykkä päätösten teossa kuin sinulla ap ja ysillä, siis muiden kuin minun ja kotiasioiden suhteen. Hän on ollut mm. ison firman pääluottamusmiehenä jne. eli hyvinkin kyvykäs ottamaan kantaa jne. Mutta minun ja perheen suhteen hän jotenkin väistelee.

-2-

Mä olen se joka päättää kaikesta. tai mies ei eds ikinä ehdota mitään. Eli mun aloitteesta aloitetaan vaikkapa remontti, ei miehen.

Arki on ihan kokonaan mun järjesteltävä, Mies vuorotöissä ja mä setvin kuka vie lapset milloinkin jne.

Olen yrittänyt puhua miehelle tästä. ja joskus yittänyt olla huolehtimatta miehenkin asioista...

Eihän minulla nyt ole kotona sitä " aikuista lasta" enää huollettavana.



Miehellä sitä vastoin on hiukan ongelmia - ja asioita vielä paljon setvittävänä. On jatkuvassa kriisissä hänelle eteen tulevien uusien asioiden kanssa joita nyt sitten joutuu itse setvimään. Esimerkiksi oman asunnon haku tulee eteen - todennäköisesti palaa äitinsä helmoihin nyt yli nelikymppisenä, tai sitten etsii itselleen uuden vaimokkeen joka hoitaa hänen asiansa.

sitoutunut teidän parisuhteeseenne. Hän elelee omaa elämäänsä ja passiivisesti sopeutuu niihin vaatimuksiin, joita hänelle esitetään. Minä jätin juuri tuollaisen nuhjakkeen, ja erokeskusteluissamme tuli ilmi, että hän ei oikeasti halunnut yhteisiä suunnitelmia minun kanssani. Eli kykyjä päätöksentekoon ja vastuun kantamiseen olisi ollut, mutta halua ja motivaatiota ei.



Olisiko teillä vakavan keskustelun paikka sitä, haluaako miehesi oikeasti alkaa elämään YHTEISTÄ elämää, puhaltamaan yhteen hiileen. Mitä miehesi haluaa elämältä? Mitä sinä haluat? Haluatteko samoja asioita? Haluatteko yhdessä työskennellä unelmienne ja tavoitteidenne saavuttamiseksi? Vai onko parempi jatkaa elämää eri suuntiin?

Kuitenkin ajattelen, että jos mies on AINA ollut samanlainen, kyse tuskin on siitä, että hän on ajautunut irralleen perheestä eikä ole motivoitunut suunnittelemaan tulevaisuutta perheensä kanssa.



-2-

Mies rakastaa minua paljon, vannottaa usein rakkauttaan, puhuu minusta kauniisti muille ja minulle (kehuu kauniiksi, fiksuksi, sosiaalisesti lahjakkaaksi jne) ja ainakin minun arvostelukykyni mukaan on hyvin sitoutunut suhteeseemme.



Onko hänellä alemmuuskompleksi? Ei ole kyllä syytä, sillä mies on pidetty työntekijä, alansa huippuosaajia, hänellä on ystäviä, lahjakkuutta, älyä ja hän on hyväkäytöksinen, sosiaalinen ja suht komea.



Ihan kuin olisin jyrännyt hänet ... Niin, mieheni tienaa minua enemmän, joten tästä perinteisestä alemmuudentunnosta ei ole kyse.



-ap-