Kuinka itsenäistyä vanhemmista 30-vuotiaana?

Tai tarkoitan lähinnä isääni ja olen asunut jonkin aikaa omillani. Tuntuu vaan, etten välillä saa hengittää ja pärjätä omillani. Vanhempani erosivat, kun olin 6v ja asuin isäni luona 25-vuotiaaksi. Jo ala-asteella alkoi psyykkinen oireilu ja se paheni ajan mittaan eikä isäni koskaan kiinnittänyt huomiota, hoidin kaikki asiani itse. Jossain vaiheessa kuvioon tulivat päihteet ja lopetin koulut kesken. Vietin käytännössä vuosia omassa huoneessani vetäen päihteitä. Edelleenkään isääni ei kiinnostanut pätkääkään.

25-vuotiaana olin täysi ihmisraunio ja sukulainen auttoi minua hakemaan apua. Pääsin asumaan palvelukotiin ja aloin hiljalleen kuntoutumaan. Nyt asun omillani, olen opiskellut ja käynyt töissä. Isäni ei vaan yhtään luota siihen, että pärjään. Soittelee joka ilta ja jos en pariin päivään vastaa, hän tulee oven taakse. Kiertelee asunnossani katselemassa näkyykö jossain merkkejä päihteiden käytöstä ja sitten istuu alas pitämään monologia kuinka kaikki ongelmani ovat äitini syytä. Keskusteleminen on mahdotonta, koska hän aina kaikessa oikeassa. 

Joskus koin isäni tärkeimmäksi ihmiseksi elämässäni, mutta nyt vasta olen tajunnut kuinka sairasta tämä kaikki on. Haluaisin välillä muuttaa toiselle puolelle Suomea saadakseni tilaa, mutta nyt on hyvä määräaikainen työ täällä. Olen myös käynyt terapiassa ja isäni solvaa siitäkin, koska eihän terapeutit ymmärrä mistään mitään.