Lue keskustelun säännöt.
Yksinäinen suru
18.03.2025 |
Miten sitten jos jollain ei ole ketään vaikka joku läheinen tai muu kuolee, eikä voi käsitellä asiaa kenenkään kanssa...
Ihmiset ovat kovin kliinejä ja rationaalisia nykyään. Kiireessä unohtuu, että suru tekee pesää, vaikka kuinka koittaisi estää.
Joku sanoo kuoleman olevan luonnollista. Joku sanoo harmi. Joku toinen toteaa kuolleen ehtineen nähdä kuitenkin kaikenlaista... Vähättelyä, epäempatiaa. Ohittamista...
Kuolema voi olla myös järkytys kaikkineensa, jos henkilön tila on vaihdellut toivosta epätoivoon ennen kuolemaa. Saati jos siihen liittyy rikos.
Onko kuoleman kohdatessa todella hakeuduttava johonkin uskovaisten pariin asiaa käsittelemään? Kuka ymmärtää surevia?
Kommentit (2)
Samaa mieltä ettei surun piilottaminen toimi vaan jossain vaiheessa henkilökohtainen surutyö on käytävä läpi. Juuri se ihminen ei ole ollut monelle muulle tai kaikille läheinen, niin kaivattua osanottoa ei saa.
Seurakunnissa on sururyhmiä, avioeron kokeneiden ryhmiä.
Tietääkseni on myös rikosten uhrien omaisten ryhmiä ja tietysti yksityisiä terapeutteja.
En oikein ymmärrä uskovainen sanan käyttöä. Uskontoon voi olla neutraali suhde, on monia erilaisia uskontoja.
Jos tuntuu, että kuoleman käsittelyssä joutuisi hakeutumaan uskovaisten pariin ja se ei miellytä, on paljon muitakin mahdollisuuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä huoli. Ihmiset sanoo usein myös olevansa ystäviä ja "voit soittaa ihan koska tahansa ja oot rakas ja tärkeä" mutta käytännössä kysy että "voitko puhuu, tarviis ihmistä nyt?" niin just sillon ne viestit ja puhelut ignoorataan 😑
Ehkä se kirkko olis oikea osoite oikeasti jos ei pääse mt-palveluiden pariin nopeasti kriisiajalla.
Ja onhan se kuolema osa elämää ja vaan luonnollista, mutta ei se asiasta yhtään helpompaa tee.