Vastasyntyneen menettäneet...

Itsellämme ei ole perheen sisäistä kokemusta vastasyntyneen menetyksestä, mutta kummipoikamme kaksoisveli menehtyi 16 päivän ikäisenä. Olimme paljon perheen tukena varsinkin alussa. Molemmat vanhemmat saivat alkukriisin helpotettua psykoterapiaa tai ainakin asiantuntian kanssa käytyä keskusteluterapiaa.



Suosittelen myös teille keskusteluja asiaan perehtyneen kanssa kunhan alkushokki helpottaa. Nyt teillä toivottavasti on riittävän laaja ja kysymättä apua antava ystäväverkosto, jotta voitte keskyttyä vain itseenne, toisiinne ja suruun. Käytännön työt on paras antaa toisille.



Toisia samassa tilanteissa olevia voitte tavata kätkyt ja muulla tavalla lapsensa menettäneiden yhdistyksen Käpyn sivuilla.

http://www.kapy.fi/



Voimia teille suureen suruun!

http://groups.yahoo.com/groups/enkelivauva/



Jos voisin mitenkään tuskaasi helpottaa, sen tekisin! Itselläni on myös enkelipoika. Hän sai elää kuukauden. Lapsen kuolemasta ei tarvi toipua eikä selvitä, sen kanssa pitää oppia elämään. Ja siihen auttaa vain aika!

Vertaistuki on myös kultaakin kalliimpaa.



Voimia tulevaan!

Meidän poika oli kanssamme vuorokauden. Tapahtuneesta on reilu 2 vuotta.

Antakaa itsellenne aikaa surra! Itkekää kun itkettää ja naurakaa kun naurattaa. Jokainen suree omalla tavallaan.

Jonain päivänä huomaatte auringon nousevan jälleen, että pystytte elämään surun kanssa rintarinnan yhdessä. Ajan kanssa siis helpottaa, suru järjetön ikävä ei katoa mihinkään ikinä.

Tulee aikoja jolloin vajoaa takaisin suureen suruun, sieltä vain pääsee jaloilleen nopeampaa. Silloinkin on annettava itsensä surra ja itkeä, vaikka kuolemasta olisi kuinkakauan aikaa tahansa!

Voimia ja Enkeleitä teidän elämään. Aurinko nousee, tiedän sen.

Minä menetin poikani kaksi vuotta sitten. Poika syntyi täysiaikaisena ja terveen oloisena. Löytyi sydänvika jota monien vaiheiden jälkeen ei lähdetty leikkaamaan. Poika kuoli vajaan kahden viikon ikäisenä.

Suru oli ja on edelleen musertava!! Elämästä on selvitty päivä kerrallaan,välillä sängynpohjalla itkien ja huutaen ja välillä vain turtana seiniä tuijottaen. Itse en ole poikani kuolemaa hyväksynyt ja liekö tulen koskaan hyväksymään vaikka kuolemalle oli tarkka syy. Surun kanssa on opittava jollainlailla elämään,kuulostaa helpolta mutta sitä se ei ole. Itselleni suru on kuin varjo,se kulkee mukana niin aurinkoisina kuin synkkinäkin päivinä. Hetkeksi se voi kadota mielstä mutta aina se tulee takaisin näkyviin...

Paljon tulette varmaan kuulemaan klisettä " aika parantaa" . Tällä kokemuksella voin sanoa että ei ole parantanut. Suru muuttaa muotoaan ja tuska lieventyy lamaannuttavasta voimastaan siedettäväksi mutta unohdu ei koskaan!! Jokainen toki kokee nämä asiat eritavalla ja löytää omat tapansa selvitä jokaisesta päivästä.

Niinkuin joku toinenkin jo sanoi;eläkää tunteiden mukaan. Itkekää,naurakaa,huutakaa ja raivotkaa niin paljon kuin jaksatte ja haluatte. Välillä voi päivä tuntua paremmalta mutta lähes aina " aallon pohja" tulee taas!! Itselläni pojan menetys aiheutti ihan fyysistä kipua,syli jäi tyhjäksi ja elämä menetti merkityksensä. Kuitenkin tähän asti on hengissä selvitty ja toinen lapsikin syntyi vuosi pojan jälkeen. Haavoja siis nuollaan edelleen,päivittäin!! Jos aika on pitkä odottavalle niin pidempi aika on kun odottaa sen paremman päivän koittavan. Järkyttävintä mielestäni on se että muiden elämä tuntuu jatkuvan samaan tahtiin ja itsellä aika pysähtyy... pitkäksi aikaa!!



Toivottavasti olette jaksaneet hakea tukea ja apua tuskan keskellä. Kaikki tuki ja apu mitä tarjotaan kannattaa ottaa vastaan. Ja puhua,puhua ja puhua aina kun siltä tuntuu!!! Itse olen käynyt KÄPY ry:n tapaamisissa ja niistä on ollut apua. Mistään muualta en ole löytänyt sellaista vertaistukea kuin sieltä. Siellä kaikki ovat kokeneet saman ja tietävät mistä puhut tai olet puhumatta!!



Muuta en osaa enää sanoa kuin osanottoni ja voimia rämpiä nämä pahimmat ajat läpi!!!

Voimahaleja lähettää DEVIL -enkelipojan äiti