Ihmiset eivät uskalla lähestyä, eksät eivät kehtaa avautua

Siitä syntyy kierre, että ihminen luulee ihan sananmukaisesti, ettei ketään kiinnosta. Muut luulevat, että kyseinen henkilö on kiireinen elämässään, omaa kymmeniä ihmissuhteita (mikä tosin olisi itselleni painajainen), ja eksillä olisi paljon sanottavaa ja anteeksi pyydettävää, mutteivät enää kehtaa ottaa yhteyttä. Olen mietiskellyt joskus sitä miten minulle on sanottu, että ajattelin sinua juuri (enkä olisi koskaan osannut kuvitella sellaista oma-aloitteisesti.) Yksi eksä on ottanut yhteyttä ja kovin katuvaisena selitellyt tekojaan aikoinaan. On ollut rakkaudentunnustusta. On muistettu minut vuosien ja vuosien takaa, vaikkei kyseessä ole ollut minkään sortin suhde tai mitään sinnepäinkään. Ulos mennessä ihmiset huomaavat ja katsovat pitkään. Jotkut alkavat juttelemaan. Joskus. Harvoin. Niinä kausina kun olen paljon neljän seinän sisällä, mieleni vain unohtaa asian. Tiedostan, että saan huomiota, jos minut vain ylipäätään nähdään jossain. Mutta koska minä näen vain seinät ja huonekalut, ajatukseni juoksu hämärtyy luulemaan, että minä en ole mitään, eikä kukaan huomaa minua (miten voisi huomata, jos olen kotona.) Tajuaa, ettei se ole totta, mutta samaan aikaan ei mukamas tajua. Outoa.