Lue keskustelun säännöt.
Itketkö kuolleen vanhempasi vuoksi ?
07.03.2025 |
Tai jos itkeminen ei ole luontaista sinulle niin koetko suurta ikävää muuten vanhempasi kuolemasta ? ja miten kauan vanhempasi kuolemasta on.
Ja kiinnostaa myös se, että voiko kaivata paljon, vaikka ei olisi ollut läheinen. Olen ymmärtänyt, että voi.
Kommentit (40)
Vierailija kirjoitti:
En ole itkenyt. Mutta on hetkiä, jolloin olisi tehnyt mieli kysyä neuvoa tai mielipidettä johonkin asiaan, kun on tullut vaikea tilanne vastaan.
Minulla samaa. En itkenyt vanhan, sairaan äitini kuolemaa. Kuitenkin usein vieläkin odotan hänen soittoaan, soiteltiin lähes päivittäin, puhuttiin kaikista asioista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Viime talvena kovassa pakkasessa lintu koputti ikkunaan. Olen täysjärkinen jalat maassa oleva realisti, joka ei usko horoskooppeihin tms., mutta jotenkin ajattelen, että siellä ne m.... ja p.... nyt koputtelevat ja aloitin lintujen ruokkimisen, jota jatkoin tänäkin talvena. Hupsua, mutta näin se nyt vaan meni.
Ikävoin ja ajattelen vanhempiani, jotka kuolivat 5 ja 7 vuotta sitten. Olisinpa ollut parempi tytär. Ihan kunnollinen siis, mutta niin täynnä itseäni ja omaa nuoruuttani ja elämää.
Oli hyvä, tavallinen koti ja lapsuus, mutta en ehkä osannut arvostaa tarpeeksi.
En enää. Toipuminen kesti muutaman vuoden. Yhtäkkiä vain huomasin, ettei viillä ja sureta enää.
Vierailija kirjoitti:
En. Itken vain kuolleen lapseni vuoksi.
Tällaisen menetyksen kokeneelle ei varmasti ole mitään oikeita sanoja, mutta toivon, että lähelläsi on sellaisia ihmisiä ketkä voivat auttaa edes vähän.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuolema on usein myös helpotus.
KUn äitiini kieri syövän loppuvaiheessa kivuissa, ajattelin itsekin näin. Ja samaan aikaan mietin onko se oikein vai väärin. Mutta kipua ei kai kukaan rakkaalle toivo.
ap.
En oikeastaan nuorempana vielä itkenyt alkuun muuten kuin isän hautajaisissa. Samoin äidin kanssa parikymmentä vuotta myöhemmnin. Mutta mitä vanhemmaksi tulin sitä enemmän herkistyn heitä muistellessa ja on tilanteita, joissa he muistuvat mieleen ja kyyneleet tulevat aina silmiin.
Olen vasta myöhemmin kun olen muidein kertomuksia omista perheistään, joissa ei puhuttu tai on ollut pajon ongelmia vasta tajunnut kuinka hyvät vanhemmat minulla ja sisaruksillani olivat. Kaipaan heitä molempia todella paljon ja harmittelen sitä, että en nuorempana, siis teininä ja nuorena aikuisena äidin kanssa, ymmärtänyt kysellä heiltä omasta ja sisarusteni puolesta asioista, jotka nyt vasta vahemmin jo 65 täyttäneenä välillä miielessä käyvät kun katselen heistä ja suvsta valokuvia lehtileikkeitä jne aina 1800 luvun lopulta alkaen. Äiti kirjoitti muistelmia kyllä ja niistä löytyy osa asioista ,mutta isän puolelta on tietoa on säilynyt paljon vähemmän.
Haudoista vuosikymmeniä huolehtineena, kukkia ja kynttilöitä viedessä tunteet nousevat väkisinkin ja kyyneleet valuvat poskille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En itke. Nykyaikana voi olla helpottunut siksi, ettei oma vanhempi joudu dementoituneena odottamaan avuttomana loppusäilytyspaikkaa hoivakodissa ikuisia aikoja. Minun molemmat vanhempani ovat kuolleet melko pian eläkkeelle pääsyn jälkeen saappaat jalassa ja välttyivät paljolta kärsimykseltä. Saivat elää elämänsä loppuun saakka toimintakykyisinä kodeissaan jne.
Äiti oli hoivakodissa ja kohtelu oli hyvää. Jäi oikein hyvä fiilis siitä.
Mutta joo molemmat elivät lähes 90v joten heidän kuolemansa ei tullut yllätyksenä. Totta kai itku tuli ensin. Ja hautajaisissa. Ja välillä kun mietin että tätä pitäisi kysyä niiltä tai tämän haluaisin kertoa heille tai jotain sellaista, niin tulee tippa silmään.
Niissä hautajaisissa ei itketty. Ei sillä, että häntä kukaan olisi vihannut. Hän oli oman aikakautensa lapsi ja kasvoi sen ajan ympäristössä. Kylmä, kova, itsekäs ihminen, jolle avioliitto ja lapset oli pakkopulla, koska kaikilla muilla oli.
Niin metsä vastaa kuin sinne huutaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itkin, surin ja kaipasin🥹Onneksi ei jäänyt selvittämättömiä asioita, siitä olen hirmu onnellinen. Nyt sisarusten kanssa kuljetamme äitiä ja isää mukana. Mitä äiti sanoisi tästä, entä isä? Lohduttaa ja auttaa eteenpäin💗
äiti kuoli seitsemän vuotta sitten ja kyllä välillä tulee suru puseroon kun mietin häntä!
En itke, mutta ajattelen, miten paljon helpompaa elämäni olisi, jos hän ei olisi kuollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus itken tai herkistyn. Meillä oli vuosien varrella monimutkainen suhde, välillä jopa ei oltu väleissä. Kuolemasta tulee tänä keväänä kuluneeksi 4 vuotta.
Äiti kuoli 1,5 vuotta sitten 86 vuotiaana. Itken ajoittain, jos tulee vaikka joku hyvä valokuva hänestä vastaan, tai joku laulu, jossa koskettavat sanat. Ikävöin äitiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itken. Jos en nyt joka päivä enää niin joka viikko kuitenkin. Reilu vuosi kuolemasta.
Kaipaan välillä edesmennyttä isoisääni. Hänen kuolemastaan tulee tänä keväänä 30 vuotta. Paljon olisi ollut vielä puhuttavaa.
Itkin, itken, surin ja suren. Kaipaus on kova ja syvä. Ensimmäinen vuosi meneillään, toivottavasti helpottuu joskus. Pahoja varsinkin ne hetket, kun jotain tapahtuu ja otan puhelimen käteen ilmoittaakseni hänelle asiasta, ja sitten iskee totuus etten voikaan.
Yhtenä iltana kun menin nukkumaan, niin tulin yllättäen haikealle mielelle, ja muistelin kuolleita läheisiä ja lemmikkejä. Itkin, eikä uni oikein tullut.
Itken molempien ikävää. Rakastin heitä niin paljon.
En todellakaan itke, enkä itkenyt noiden itsekkäiden , itsekeskeisten ihmisten kuolemaa. Huokasin helpotuksesta kun pääsin vihdoin ja viimein fyysisesti eroon. Mentaalisti eroon pääseminen kesti vuosia, mutta nyt olen vapaa.
Isoäitiäni, joka kuoli 11 vuotta ennen syntymääni, ajattelen yhä kaivaten. Nytkin kyyneleet tulevat silmiini :( Tyttäreni on saanut nimensä hänen mukaansa.
En ole itkenyt vanhempieni kuolema ollenkaan. Molemmat oli kuollessaan jo niin vanhoja, että siihen kuolemaan ehti valmistautua. Muistelemme heitä usein sisarusteni kanssa.