Minkäikäisenä on lupa todeta, että ei elämä enää paremmaksi muutu?

Ainakin omalla kohdalla se hetki oli juurikin nelikymppisenä kun tuo tosiasia oli viimeistään syytä hyväksyä, mutta kyllä se jo 35-vuotiaana oli melkolailla 100varma ettei elämäni tule enää omannäköiseksi muuttumaan. Siinä vaiheessa kyllä vielä yritti tehdä niitä viime hetken mooveja ja muutoksia, mutta laihoin tuloksin. Omalla kohdalla hyväksyminen ei siis todellakaan tarkoittanut sitä, että hyväksyisin tapahtuneen vaan ainoastaan sen hyväksymistä etten enää voi tehdä millekään asialle mitään vaikka tahtoa siihen edelleen olisi.

Oikeastaan ihan kaikki unelmat ja haaveet jäi toteutumatta ja osa tietenkin myös toteuttamatta,  mutta kaikkeen ei tosiaan voi itse vaikuttaa ja toisaalta moni asia liittyy toisiinsa niin kiinteästi että yhden epäonnistuminen / toteutumattomuus vie sitten ne muutkin.

Se vanha viisaus valitettavasti pitää paikkansa, että elämä ei odota. 

Se ei lohduta yhtään, että "sai" kokea paljon sellaista jonka olisi mieluusti jättänyt väliin. Loppuiän sitä varmasti harmittelee miten päin sitä itteään elämä meni ja tietyllä tapaa ihan huomaamatta se sellaiseksi pikkuhiljaa luisui.

Osakkeeni rynnivät pörssissä usean negatiivisen vuoden jälkeen. Olen pääsemässä köyhyysrajan yläpuolelle. Elämäni muuttuu paremmaksi, kun voin hankkia silmälasit ja käydä lopultakin hammaslääkärissä. Valtio ei ole koko aikana osallistunut hyvinvointiini, koska olen kirottu kapitalisti, joka ei suostu myymään omaisuuttaan ja muuttamaan sossutaloon.

Vierailija kirjoitti:

Elämä voi milloin vain muuttua hetkessä paremmaksi, tai huonommaksi. 

Kokemukseni mukaan tuossa ei ole kuin yksi vaihtoehto eli huonommaksi voi aina muuttua vaikka kuinka olettaisi jo pohjan olevan saavutettu. Siinä vaiheessa kun hyväksyi jollain tasolla sen, ettei koskaan tule perustamaan perhettä eikä enää kannata haaveilla elämänkumppanista ja työurakin on kaikkea muuta kuin mahtava eikä sitä tarjolla olevilla koulutuksilla enää +40-vuotiaana muuksi muuteta niin sittenpä alkoi reistaamaan terveys.

Nyt sitten jännään, että mitä seuraavaksi. Lapsettomana ikisinkkuna, yksinäisenä ja pätkätöihin enää kelpaavana pitkäaikaissairaana ei enää oikein mitään pitäisi olla mikä menee v*tuiksi. Toki ne vaihtarit vielä odottaa kenties jo seuraavan nurkan takana, mutta sen tiedän jo valmiiksi etten niistä tule pelkällä pikkuhikoilulla selviämään mutta eiköhän nekin vielä yllätä kaikkea muuta kuin positiivisesti.

Vierailija kirjoitti:

" Oletko todella sitä mieltä, että elämäsi on vain parantunut siitä kun olit 20v.? En voi itse sanoa noin. Fysiikka on huonontunut kuten jokaisella. Tietynlainen naivius ja ennakkoluulottomuus on vähentynyt eli ei huolta huomisesta ajattelu. En voi kuvitellakaan hyppääväni alas kalliolta järveen tai kiipeileväni puissa. Mieleeni ei tulisikaan lähteä liftaamalla reissuun ilman tietoa miten perille pääseee tai löytyykö sieltä majoitusta."

En enää halua samoja asioita kuin 20-vuotiaana joten minulle on ihan sama pystynkö tekemään enää samoja asioita.

Elämässä tyytymättömiksi jäävät useimmiten ne joiden toiveet ja käsitys hyvästä elämästä ei muutu ikääntymisen myötä vaan he yrittävät aina vain saavuttaa samoja asioita jotka olivat heille tärkeitä nuorena. Ja sehän ei useimmiten onnistu.

Totta tuokin. Toinen puoli asiasssa on se, ettei kivut ja säryt ole aina itsestä kiinni. Tai halu tehdä asioita joita aiemmin pystyi. Esimerkkinä vaikka moni urheilja tai muu samantyyppinen joka on omistanut elämänsä yhdelle asialle eikä pysty enää tekemään samoja asioita kuin nuorena. Varmasti moni löytää uuden kiinnostuksen kohteen tai pystyy jatkamaan jollain tavalla entistä elämäänsä. Moni ei pysty ja elämältä häviää pohja pois.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

50+

Minä olen lähellä tuota ikäluokkaa ja elämä vaan paranee koko ajan. Lapset ovat isoja. Ihmeellisiä onnenkantamoisia ollut. Kehitän itseäni ja aion parissa ammatissakin vielä toimia sekä yrittäjänä. Matkustelen, mökkeilen, tuen lapsia. Tuntuu, että usein nurkan takana on joku kiva joskus suurikin yllätys. Teen myös mukavia asioita ja harrastan paljon (en mitään kallista). Olen silti kokenut rankkojakin asioita kuten läheisten kuolemia, oman sairastumisen jne. Jokainen aamu on mahdollisuus tehdä päivästä kiva. Usein illoin mietin, mitä hienoa oli tässä päivässä ja mitä hyvää sain aikaan.

Kiva sulle. Mun elämä on mennyt päin viddua. Eikä loppua näy.

T: 50+

Vierailija kirjoitti:

Jos olet huomannut, että pyristely ei toimi, niin miksi et menisi suosiolla sinne minne elämä kuljettaa? Etukäteen et voi tietää mitä hyvää sillä tavalla tulet löytämään. 

Ainakin turhan stressaamisen lopettaminen vapauttaa sinulle energiaa käytettäväksi muihin asioihin.

Suurimmat keksinnöt on tehty usein vahingossa ja menestyviä yrityksiäkin on perustettu virheiden kautta. Monelle menestys on puolestaan löytynyt siltä alalta, jolle ei alunperin edes halunnut lähteä. Sellaisesta en kuitenkaan ole kuullut että pyristelemällä olisi löytynyt onni ja parempi elämä.

Koska elämä vie väärään suuntaan. Moniko haluaa olla kivuissa tai tajuta ettei juuri mikään ole mennyt kuten piti eikä tule myöskään tulevaisuudessa menemään. Vanhoja ei halua muistella eikä tulevaisuudessa ole tarjolla mitään.

Joo..viim.40v on raja,jos ei perintöä tai lottovoittoa ole kohdalle osunut...kohta tuosta kulunut 30v ja kaikki edelleen perseellään...köyhyys on pahinta mitä kuvitella saattaa,ja se s-tana on osunut omalle kohdalle..arvaa vituttaako?muut kyllä vetää hynää ovista ja ikkunoista,ja on varaa harrastaa..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei koskaan.  Olen 65 -vuotias eläkeläinen,  ja työuran jälkeen on mukavaa levätä ja elää omanlaistaan, aika vaatimatonta elämää. Luen kirjoja, käyn salilla, hoidan pientä puutarhaa. Olen saanut elää aika mukavan elämän, tehdä työtä,  josta pidin ja kaksi lastakin sain.

Benjihyppyä en ole uskaltanut kokeilla, mutta muuten olen valmis nauttimaan vielä kaikesta, mitä elämä minulle suo.

Ihan kiva, mutta meistä nuoremmista suuri osa ei tule mihinkään eläkkeelle ikinä pääsemään, joten vaikea samaistua. 

Tämä. Eläkehaaveet voi karistaa. Tulevaisuutta ei voi pätkätöillä ja nollasopimuksilla suunnitella. Omasta asunnosta on turha haaveillakaan. Puhumattakaan puutarhasta tai mökistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näin 43-vuotiaana sanon että useamman vuoden on ollut vaikeaa vaikka pyrkimys parempaan on ollut toiveissa kokoajan. Kun ei vaan onnistu niin ei onnistu. Viimeisin takaisku hometalo ja sitä seuraava paha taloudellinen isku päin pläsiä. Pakko ollut muuttaa ajatusmaailmaa, elämä ei olekaan välttämättä kovin kivaa mutta täällä silti sinnitellään jollain konstilla ja yritetään jostain sitä iloa repiä. Toiveet ei ole enää kuitenkaan korkealla.

Terveys on ainoa asia, jonka säilymisestä kannattaa murehtia. Rahaa ja omaisuutta tulee ja menee. Yksi hankkii hometalon, toinen menettää omaisuutensa pörssissä ja kolmas sijoitusrahastoissa. Minun mielestäni ihmisten kannattaisi irtaantua liian materialistisesta maailmankuvasta. Elämä voi olla hyvää ja välillä jopa loistavaa, vaikka asuisi vuokralla ja ei käyttäisi minkään valtakunnan merkkituotteita. Merkkituotehommahan per

Tämä on kyllä totta. Itse käytin seitsemän vuotta pörssissä tehden enimmäkseen oikeita päätöksiä kasvattaen huomattavan sijoitusvarallisuuden. Ja lopulta yksi paska päätös sulatti noin 60% sijoitusvarallisuudesta. Omaisuuden ja omistuksen varaan ei kannata omaa identiteettiään rakentaa