Minkäikäisenä on lupa todeta, että ei elämä enää paremmaksi muutu?

Olin just tulossa sanomaan, että 40. Se tuli itellä täyteen viime vuonna. Sitä ennen olin pitkään tavoitellut mm. perhettä ja nousujohteista urakehitystä, mutta nyt olen hyväksynyt tosiasiat. Että tää on nyt todennäköisesti se mihin pelimerkit riitti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ne unelmat itsestään tule, ainakaan miehille, jotka eivät voi käyttää ulkonäköään hyväksi. Kyllä se lähtee jo siitä mihin lähdet opiskelemaan peruskoulun jälkeen, ammatti määrää palkkatason. Teknisen ja busineksen opiskelijat pääsevät paremmille palkoille ihan työläisinä, ammattikoululaisten pitää pääsääntöisesti perustaa omat yritykset, jotta alkaa rahaa tulemaan. Ja tässä vaikuttaa ihmisen luonne, kunnianhimoisuus ja päämääräisyys. Kun on talous kunnossa niin kas kummaa kun taviksetkin alkavat saada naisseuraa ja päätyvät naimisiin perheenlisäyksen kera. Ero tulee suurella todennäköisyydellä ja sitten taas mitataan henkistä kanttia. Joko romahtaa tai selviää, ja taas raha auttaa asiassa jos olet tajunnut tehdä avioehdon, joka aivan must nykyään.

Mutta jos olet paskassa ammatissa, ilman varallisuutta 40-vuotiaana, niin kyllä se pitkälti oli sitten siinä. Valitan.

Voi kun olisikin noin, mutta tosiasiat puhuvat tuota vastaan.

Olen pian 41 enkä tavoittele enää mitään kovin ihmeellistä. En usko, että esimerkiksi alan vaihto enää tässä vaiheessa muuttaisi asioita miksikään, koska kukaan ei palkkaa nelikymppistä aloittelijaa kuin korkeintaan lähäriksi. Lapsihaaveet hautasin pari vuotta sitten. Nyt toivon lähinnä että saan rauhassa nysvätä tätä omaa nukkavierua elämääni suhteellisen terveenä ja kuolla aikanaan suorilta jaloilta, koska mitään julkisia terveys- ja hoivapalveluitahan ei enää tulevaisuudessa ole. 

" Oletko todella sitä mieltä, että elämäsi on vain parantunut siitä kun olit 20v.? En voi itse sanoa noin. Fysiikka on huonontunut kuten jokaisella. Tietynlainen naivius ja ennakkoluulottomuus on vähentynyt eli ei huolta huomisesta ajattelu. En voi kuvitellakaan hyppääväni alas kalliolta järveen tai kiipeileväni puissa. Mieleeni ei tulisikaan lähteä liftaamalla reissuun ilman tietoa miten perille pääseee tai löytyykö sieltä majoitusta."

En enää halua samoja asioita kuin 20-vuotiaana joten minulle on ihan sama pystynkö tekemään enää samoja asioita.

Elämässä tyytymättömiksi jäävät useimmiten ne joiden toiveet ja käsitys hyvästä elämästä ei muutu ikääntymisen myötä vaan he yrittävät aina vain saavuttaa samoja asioita jotka olivat heille tärkeitä nuorena. Ja sehän ei useimmiten onnistu.

Ei koskaan! Olen 45, hommasin moottoripyörän kolmisen vuotta sitten. Siinä sitä onkin hommaa lähivuosille, kun pikku askelin laajentaa ajelureviiriä Suomen ulkopuolelle.

Töissä palkka nousee tasaisesti ja työ tarjoaa mukavasti haasteita. Pysyy pääkoppa mukana maailman menossa.

Kroppa toki vanhenee, mutta kun on aina liikkunut, en huomaa mitään "en pysty" tuntemusta. Rikkihän osa palikoista on, mutta sitten muokataan treeniä ja taas mennään. 

Lähipiirini ja vanhempani ajattelevat samoin. Myöhäistä on vasta, kun vika henkäys on otettu ja nämä ihmiset ovat kohdanneet paljon isoja sairauksia, mutta eivät ole sen antaneet lannistaa.

Neitoperho

Minäkin olen 40 ja aika lailla luovuttanut. Ei vaan onnistu mikään, mihin ryhdyn, ei ole koskaan onnistunut, ja jos joskus jotain valoa alkaakin näkyä jostain suunnasta, joku ulkopuolinen sen viimeistään sammuttaa, jollen itse ehdi sössiä asioita sitä ennen. 

En jaksa enää yrittää mitään. Reisille menee kuitenkin, syystä tai toisesta. Olisi ollut kiva saavuttaa elämässä jotain, mutta menee tämä näinkin. Eikä minulla asiat niin huonosti ole kuin voisi olla. Ihan ok elämää elän. Mitään haaveita ja tavoitteita vain ei enää ole. Sellaisia on turha asettaa, kun ne eivät kuitenkaan toteudu, vaikka miten paljon tekisin niiden eteen töitä. Jos olisikin kaikki omasta laiskuudesta kiinni, en valittaisi, mutta ei ole. 

44v

Vierailija kirjoitti:

Näin 43-vuotiaana sanon että useamman vuoden on ollut vaikeaa vaikka pyrkimys parempaan on ollut toiveissa kokoajan. Kun ei vaan onnistu niin ei onnistu. Viimeisin takaisku hometalo ja sitä seuraava paha taloudellinen isku päin pläsiä. Pakko ollut muuttaa ajatusmaailmaa, elämä ei olekaan välttämättä kovin kivaa mutta täällä silti sinnitellään jollain konstilla ja yritetään jostain sitä iloa repiä. Toiveet ei ole enää kuitenkaan korkealla.

Terveys on ainoa asia, jonka säilymisestä kannattaa murehtia. Rahaa ja omaisuutta tulee ja menee. Yksi hankkii hometalon, toinen menettää omaisuutensa pörssissä ja kolmas sijoitusrahastoissa. Minun mielestäni ihmisten kannattaisi irtaantua liian materialistisesta maailmankuvasta. Elämä voi olla hyvää ja välillä jopa loistavaa, vaikka asuisi vuokralla ja ei käyttäisi minkään valtakunnan merkkituotteita. Merkkituotehommahan perustuu teinien haluun olla kuten toiset. Länsimaisessa kulttuurissa aikuistuminen on myöhästynyt ja teinimäinen merkkituotteiden haluaminen ja palvonta jatkuu monella vielä keski-ikäisenäkin. Harva merkkituote, jota kaupataan apteekin ulkopuolella, on terveyttä ja elämänlaatua lisäävä.

Ei koskaan.  Olen 65 -vuotias eläkeläinen,  ja työuran jälkeen on mukavaa levätä ja elää omanlaistaan, aika vaatimatonta elämää. Luen kirjoja, käyn salilla, hoidan pientä puutarhaa. Olen saanut elää aika mukavan elämän, tehdä työtä,  josta pidin ja kaksi lastakin sain.

Benjihyppyä en ole uskaltanut kokeilla, mutta muuten olen valmis nauttimaan vielä kaikesta, mitä elämä minulle suo.

Vierailija kirjoitti:

Jokaisessa ikävaiheessa on omat ilonsa ja murheensa. Eläkemummelin elämä voi olla oikein mukavaa, vaikka ei rahassa kieriskelisikään. Nokka tuuleen vaan 👍

Minä olen eläkeläismummeli. Olen onnellinen kun saan käytyä ystäväni kanssa lounaalla ja sen jälkeen ilmaisessa näyttelyssä. Käydä sen jälkeen kirjastossa lainaamassa hyvää luettavaa. Käydä illalla lämpimässä suihkussa iltapuuron jälkeen.

Jos olet huomannut, että pyristely ei toimi, niin miksi et menisi suosiolla sinne minne elämä kuljettaa? Etukäteen et voi tietää mitä hyvää sillä tavalla tulet löytämään. 

Ainakin turhan stressaamisen lopettaminen vapauttaa sinulle energiaa käytettäväksi muihin asioihin.

Suurimmat keksinnöt on tehty usein vahingossa ja menestyviä yrityksiäkin on perustettu virheiden kautta. Monelle menestys on puolestaan löytynyt siltä alalta, jolle ei alunperin edes halunnut lähteä. Sellaisesta en kuitenkaan ole kuullut että pyristelemällä olisi löytynyt onni ja parempi elämä.

Onhan näistä ihan tilastojakin, jotka vähän indikoi sitä että jos ei ole saavuttanut esimerkiksi varmaa asemaa työelämässä nelikymppisiinsä mennessä niin tuskin saavuttaa koskaan. Omalla alallani homma menee melko tylysti niin että ekat oman alan vakityöt pitää saada siinä vaiheessa kun ikä alkaa kakkosella, vaativampiin asiantuntijatehtäviin edetään kun se alkaa kolmosella ja nelikymppisenä pitäis mielellään olla jo jonkin sortin johtotehtävissä, edes väliportaassa. Jos putoat kelkasta, et kelpaa enää mihinkään, et edes niiden parikymppisten assarihommiin.

Vierailija kirjoitti:

50+

Minä olen lähellä tuota ikäluokkaa ja elämä vaan paranee koko ajan. Lapset ovat isoja. Ihmeellisiä onnenkantamoisia ollut. Kehitän itseäni ja aion parissa ammatissakin vielä toimia sekä yrittäjänä. Matkustelen, mökkeilen, tuen lapsia. Tuntuu, että usein nurkan takana on joku kiva joskus suurikin yllätys. Teen myös mukavia asioita ja harrastan paljon (en mitään kallista). Olen silti kokenut rankkojakin asioita kuten läheisten kuolemia, oman sairastumisen jne. Jokainen aamu on mahdollisuus tehdä päivästä kiva. Usein illoin mietin, mitä hienoa oli tässä päivässä ja mitä hyvää sain aikaan.

Vierailija kirjoitti:

Ei koskaan.  Olen 65 -vuotias eläkeläinen,  ja työuran jälkeen on mukavaa levätä ja elää omanlaistaan, aika vaatimatonta elämää. Luen kirjoja, käyn salilla, hoidan pientä puutarhaa. Olen saanut elää aika mukavan elämän, tehdä työtä,  josta pidin ja kaksi lastakin sain.

Benjihyppyä en ole uskaltanut kokeilla, mutta muuten olen valmis nauttimaan vielä kaikesta, mitä elämä minulle suo.

Ihan kiva, mutta meistä nuoremmista suuri osa ei tule mihinkään eläkkeelle ikinä pääsemään, joten vaikea samaistua. 

Tätini täyttää 100 vuotta ja on sitä mieltä että päivä kerrallaan. On vielä kovasti elämässä kiinni. Aloittajalla on joko lievä masennus tai sitten ei ymmärrä elämän tarkoitusta.

Elämä voi milloin vain muuttua hetkessä paremmaksi, tai huonommaksi. 

Huomaan että onnellisesta ikääntymisestä puhuu täällä lähinnä ne, joille elämä on antanut paljon. Lapset ja hyvä palkka mainitaan toistuvasti. Ehkä sitä vois vähän reflektoida että onkohan se kummasti helpompaa olla valoisalla asenteella jos on saanut elämältä jotakuinkin kaiken oleellisen. 

Vierailija kirjoitti:

Huomaan että onnellisesta ikääntymisestä puhuu täällä lähinnä ne, joille elämä on antanut paljon. Lapset ja hyvä palkka mainitaan toistuvasti. Ehkä sitä vois vähän reflektoida että onkohan se kummasti helpompaa olla valoisalla asenteella jos on saanut elämältä jotakuinkin kaiken oleellisen. 

Tai sitten nämä ihmiset eivät kerro, että vaikka on lapsia, on yksi niistä kuollut. Vaikka on työpaikka, on sitä saattanut edeltää mielenterveysongelmat ja työttömyys. Nyt on puutarha jota hoitaa, sitä ennen entinen mies hakkasi.

Olen huomannut, että ihmistyypillä on hirveästi merkitystä sen suhteen, näkeekö vain mustaa ja kantaa kaiken negatiivisen kunniatuolissa elämänsä halki vai löytääkö sen ilonsa ja onnensa niistä pienistä hyvistä jutuista.

Joskus kun menee oikein paskasti totean itselleni "kukaan ei luvannut, että täällä olisi aina kivaa". Jostain syystä minä saan tuosta sen voiman, jonka tarvitsen vapautuakseni lamaantumisesta ja järjestääkseni joukkoni uudelleen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

50+

Minä olen lähellä tuota ikäluokkaa ja elämä vaan paranee koko ajan. Lapset ovat isoja. Ihmeellisiä onnenkantamoisia ollut. Kehitän itseäni ja aion parissa ammatissakin vielä toimia sekä yrittäjänä. Matkustelen, mökkeilen, tuen lapsia. Tuntuu, että usein nurkan takana on joku kiva joskus suurikin yllätys. Teen myös mukavia asioita ja harrastan paljon (en mitään kallista). Olen silti kokenut rankkojakin asioita kuten läheisten kuolemia, oman sairastumisen jne. Jokainen aamu on mahdollisuus tehdä päivästä kiva. Usein illoin mietin, mitä hienoa oli tässä päivässä ja mitä hyvää sain aikaan.

Onhan se helppo olla toiveikas elämän ja tulevaisuuden suhteen, jos rankkojen kokemusten vastapainona on "isojakin onnenkantamoisia". Silloin, kun ei ikinä satu kohdalle edes pieniä sellaisia, on paljon vaikeampi pysyä positiivisena.

15 vuotta tein kaiken kuin oppikirjasta ainakin omasta mielestäni. Se ei johtanut yhtään mihinkään, joten pari vuotta sitten annoin olla. Uskon yhä siihen, että tekemättä mitään ei tapahdu mitään, mutta kaikella on rajansa. Alan myös vasta nyt toipumaan tuosta rutistuksesta. Välillä mielessä pyörähtää, mitä tehdä seuraavaksi, mutta toistaiseksi olen työntänyt ne ajatukset pois mielestäni, koska mielestäni oikeat valinnat eivät selvästi ole oikeita valintoja.